Jäähyväisiini syövälle on liittynyt kiinteästi myös makoilun ja hoitojen rapauttaman kuntoni kohotusprojekti. On paras tehdä kaikki voitava sydän- ja verisuonitautien ehkäisyn eteen sen tasapainottamiseksi, mitä myyräntyötä sytostaatit ovat verenkiertoelimistössäni aikaiseksi saaneet.
Olen nimittäin varovaisesti alkanut uskoa, että henkiinjäämiseen kannattanee sittenkin varautua pidemmälläkin tähtäimellä, vaikken eläkesäästäjäksi ryhdykään.

Liikunta on myöskin loistava ressin poistaja. Olen niitä ihmisiä, joilla iso pyörä pyörii aina sen verran ylikierroksilla, että meditatiiviset harjoitteet eivät kertakaikkiaan onnistu. En pysty pitämään harhailevia ADHD-sävytteisiä ajatuksiani hallinnassa viittä sekuntia pidempään, enkä niinollen myöskään rentoutumaan lootusasennon ja "ommmmm":in voimin. Liikkuessa harmaiden aivosolujen energia menee kuitenkin sen verran täydellisesti ruhon hallintaan, ettei kapasiteettia enää riitä turhanpäiväisiin murinoihin.

Oikeastaan tuntuu siltä, että olen nyt innostuneempi liikunnasta, kuin koskaan aiemmin -mikä sinänsä nyt ei kyllä suuria vaadi lähtötaso huomioiden. ;) Oletettavasti olin nimittäin jo pienenä satujumpassa se äidin helposti omakseen tunnistama pikku possu, joka kääntyi oikealle muiden suunnatessa vasemmalle ja pyllisti muiden kyykistyessä. Isompana yritin esimerkiksi koripallossa erityisesti keskittyä olemaan poissa muiden tieltä ja välttää korin heittoyrityksiäkään, koska omaan koriinhan se olisi kuitenkin mennyt, jos olisin vahingossa osumaan sattunut. Pesäpallossa ulkovuoroilla hakeuduin niin kauas kentällä, että sinne ei kukaan palloa saisi, koska a) en olisi saanut koppia ja b) en ymmärtänyt mihin pallo pitäisi heitää joukkueen hyvän edistämiseksi. Juoksutyylistänikin olen saanut murska-arvion "idioottimaisen näköistä sätkyttelyä". Ja niin edelleen. Olen kömpelö ja tumpelo ruumiin hallinnassa.

Mutta en minä silti liikkumista vihaa. Päin vastoin. Varsinkin hyötyliikunta on aina maistunut ja olen kokeillut kaikenmoisia lajejakin, vaikkakin huonohkolla menestyksellä. Urheilija en ole. Sohvaperunaksi en myöskään halua tulla. Olenkin siis kaappiurheilija.
Kaappiurheilijan lajivalikoimaan kuuluu mm. syvänvedenjumppa (veden alla ei näe, että teen liikkeet väärin ja epätahtiin), retkiluistelu (yksinkertaisesti sairaan kivaa), kaamoshölkkä (juoksutyylin idioottimaisuus ei näy niin selvästi pimeän tullen), sekalaiset jumppa-DVD:t (kun pistää verhot eteen voi taas rauhassa sohia väärään suuntaan oman olohuoneen siimeksessä), pyöräily (liikuntaa tulee ihan vahingossa, pysäköintiongelmia ei ole, enkä edes minä en pysty tekemään tätä kovin väärin), hiihto (meren jäällä, termoksessa kaakaota), ja geokätköily (jälleen liikuntaa niin, ettei huomaakaan).

Koululiikunnalla on kirjallisessa ilmaisussa usein negatiivinen maine. Sukupolvet toisensa jälkeen raportoivat, kuinka liikanopen virkaa toimittanut natsisetä tai -täti pakotti hinkkaamaan nälkävuoden mittaista hiihtolatua ympäri lipsuvilla suksilla, verenmaku suussa ja koko touhu oli pelkkää julkista nöyryytystä ja suoritusten mittaamista. Muiden aineiden traumatisoivuudesta kirjoitetaan huomattavasti vähemmän, vaikka yhtä lailla kaikessa muussakin koulutoimen tarjoamassa aktiviteetissa joutuu julkisuorituksiin sekä kilpasille toisten kanssa.

Teoriani onkin seuraava: liikunnallisuus on lahjakkuus muiden joukossa ja liikunta oppiaine muiden joukossa. Miksipä siinä ei sitten voisi olla suoritusten mittaamista ja julkista suorittamista? Liikunnan traumatisoivuuden yliedustus kirjallisessa aineistossa johtuukin siitä, että humanistisesti suuntautuneet lapsukaiset edustanevat useammin kömpelöä ihmisryhmää, joka ei ole hyvä liikunnassa. Ja kukas siitä tykkäisi, missä on huono? Jos on lukenut Runotyttöjä koko talven keksipaketin kanssa, niin traumatisoituminen on selviö, kun sitten keväällä joutuu raahustamaan hiekkakenttää ympäri Cooperin testissä ja askel hyytyy jo ensimmäisen suoran puolivälissä.
Sitten kun nämä samat humanistit kasvavat isoiksi, he hankkivat leipänsä kirjoittamalla lehtiin kolumneja mm. siitä, kuinka kauheaa koululiikunta oli. Rivien välistä kuultaa ylemmyydentunto "jumppatyttöjä" ja "potkupalloilijoita" kohtaan ja ylpeily sillä, ettei olla rahvaanomaisesti urheilullisia. Jotenka, hyvät liikunnalliset kanssatumpelot: Jos olisimme olleet surkeita äidinkielessä, se olisi todennäköisesti meille aivan yhtä traumaattinen oppiaine, kuin liikunta nyt. :)

Toisaalta se, että harrastaa vaikka matematiikkaa tai historiaa hikeen asti useampana päivänä viikossa ja vähintään puoli tuntia kerrallan, ei suojaa liikunnan lailla keskeisiltä kansantaudeilta. Tältä kansanterveydelliseltä näkökannalta koululiikunta voisi kyllä olla rennompaa, vaihtelevampaa ja vapaamuotoisempaa tumpelokannustimilla ryyditettynä, jos se edesauttaisi kaikkien perinörttien, -humanistien ja muiden eri syistä motorisesti vajaakehittyneiden kansalaisten vääntäytymistä liikkumaan oppivelvollisuuden päätyttyäkin. Kaikki kun eivät syöpääkään kannustimeksensa valitettavasti saa...

Että näin tänään. Pistänpä mp3-gramofoniin taasen sopivaa aggressiota lietsovaa metallinkalsketta ja lähden ulkoilemaan. So long! :)

P.s. Siitä olen kyllä liikunnanopettajalle ikuisesti katkera, että aina ne samat luokan sulokkaasti liikkuvat tytöt pääsivät open autossa suksineen urheilukeskukseen meidän muiden raahatessa lylyjämme kilometrejä läpi räntäisen kaupungin, ennen kuin edes ladun päähän pääsimme.
Tämän perusteella oli oikeastaan ihan oikein se ainokainen uimahallistalintsauskertani mukanuhaan vedoten muutaman oppilastoverin keralla. Korvikkeeksi opettaja pisti meidät kävelylle etäkauppaan katsomaan banaanien kilohintaa. Soitimme kauppaan puhelinkopista muka "Eu:hun liittymisen vaikutusta ruokakorin hintaan" selvittääksemme ja menimme sen sijaan berliininmunkille... ;) Tulihan siinäkin sentään keskikehoa rakennetuksi.