Moni varmaan miettii, miten syöpäpotilaaseen tulisi suhtautua ja mitä sanoa. Kaiketi on niin monta eri tapaa, kuin on potilaita, mutta seuraavantyyppisten dialogien uusintoja en suoranaisesti suosittele ;-):

- Minulla on todettu syöpä.
- Jumala rankaisee sinua syntiesi tähden. Mitä pahaa olet tehnyt?
- !?#*(!)

- Minua pelottaa tämä sairaus. Entä jos kuolen?
- Sulla on aina ollut taipumusta tuollaiseen rasittavaan pessimismiin. Etkö koskaan voi ajatella positiivisesti?
- Nyyh!

- Minulla on todettu syöpä.
- Se johtuu siitä, että olet stressannut itseäsi liikaa. Ei pidä painaa oravanpyörässä ja padota asioista sisälleen. Sen siitä saa.
- (Tsiisus.)

- Minulla on todettu syöpä.
- Aijaa, sepä ikävää. Mä tiedän kyllä mimmosta se on. Anja-täti sai  nelikymppisenä jonkun syövän, joka levisi tosi nopeesti joka paikkaan ja se kuoli vajaan vuoden päästä. 
- Miten rohkaisevaa...

- Ainoa hyvä puoli tossa sun sairaudessa on se, ettei se osunut mulle.
- (Tälle nauroin kippurassa hyvän tovin. Sanoja ei tietenkään näin tarkoittanut asiaa, mutta kun nyt oli jo virheellisen lauseenaloituksen vahingossa päräyttänyt ilmoille, niin minkäs muuten teet, kuin naurat.)

Näiden sijasta syöpäpotilaaseen kannattanee suhtautua tiedustelemalla silloin tällöin  (oma-aloitteisesti) mitä kuuluu ja höystämällä sitä kannustavilla huudahduksilla. Vaikeneminen tai välttely eivät auta asiaa. Ja jos syöpäpuhe on käynnistynyt, ei kannata yrittää vängätä keskustelua iloisempiin aiheisiin, ennenkuin potilas on puhunut senhetkisen suunsa puhtaaksi. (Jos ei keksi mitään sanottavaa, voi nyökytellä ja ynähdellä myötätuntoisesti kuuloyhteyden aukiolon merkiksi.)
Musta huumori on myös tervetullutta meikäläisen tapauksessa. ;-)
Toisaalta voi olla raskasta olla jatkuvan "suhtautumisen" ja erityiskohtelun valokeilassa. Unohdetaan kuitenkin koko juttu aina välillä aivan täysin! :-)

Kiitos tietysti kaikille ohjesäännön mukaista tukea minulle antaneille! :-)