En ole isompana ollut mikään erityinen jouluihminen ja olen syövyttyäni sitä vielä vähemmän, vaikka kuusen koristelusta pidänkin. Toki myös vaikka hautausmaalla käynti on mukavaa, kun siellä näyttää ihan tonttukylältä kaikkien kynttilöiden takia (toisaalta haisee Aatun grilliltä niiden samaisten roihujen kaatuiltua sulavassa hangessa).
Hyasinteista saa migreenin ja sukulaistädin joulupaperiin kääräisemät, edellisvuoden alennusmyynnistä ostetut, jo hiukan harmaantuvat Pandan Juhlapöydän konfektit eivät maistu. Aivan rehellisesti sanottuna joulun tulo ärsyttää hiemaisen.

Ei siksi, että stressaisin jouluvalmistelujen vuoksi -sillä velvollisuudella ei ole minua pahemmin häiritty. Tai että lahjojen valitseminen kumminkaimoille tuottaisi ahdistusta -suku on pieni ja lahjarintamalla on suosittu kohtuullisuutta. Enkä jaksa välittää edes "aidon joulun sanoman" hukkumisesta kaupallisuuden alle. Onhan kaupallisuudella ainakin työllistävä kansantaloudellinen vaikutus ja se ostaa, ken tahtoo.

En vaan haluaisi viettää joulua aina saman kaavan mukaan. Joulu on jotenkin osittain semmoista pakkolomaa. Lomallahan ihmisten on tarkoitus tehdä hauskoja asioita, mutta joululomalla istutaan sohvalla housunnapit pingottaen selailemassa joulukortteja, katsotaan telkkarista sirkusta ja pikkupuhutaan siitä, minkälaisia kremppoja ja vatsanväänteitä kullakin on kuluvan vuoden aikana ollut (tässä kilvassa mulla on kyllä voiton mahdollisuudet) ja sukuhistoriallisten anekdoottien muistelot kuihtuvat kauan ennen huipennustaan pohdintoihin siitä, oliko päähenkilön nimi Pekkala vai Strömberg. Välillä ehkä tehdään laahustava kinkunsulatuskävely korttelin ympäri.

Oikeasti jouluna ei voi mitään tehdä sitä, mikä itseä huvittaisi, koska kaikki paikat on kiinni ja on erilaisia velvollisuuskohteita, joissa vierailla ja pönöttää taas jollakin muulla sohvalla ja koettaa pysyä hereillä. Tämmöisistä aatoksista taas toisaalta pukkaa sitten syyllisyyttä.

Jouluruuistakaan en liiemmin pidä kinkkua ja riisipuuroa lukuunottamatta. Ja taustalla soivissa ankeissa joululauluissa lapset hukkuvat hankeen ja unohtuvat, synkkä ja ikävä elämä kestää hetken ja auringon silmä on sammunut. Hip hei! Onpa rattoisaa!

Mutta koska joulunvietto ei riipu yksin minusta, niin eiköhän se taas se taas vanhalla rutiinilla läpi vedetä. Vaan ehtiikö sen erikoisemman joulun sitten viettää, jos asiaa aina vain siirtää..?