Tänään on ollut tyypillistäkin tyypillisempi tapetun madon nuhjupäivä. Yksi niistä vaihtelevanasteisesti pilallisista päivistä, joita kestää n. viikon myrkytyksen jälkeen. Olen ollut huonolla tuulella heti aamusta ja tekee mieli vaan valittaa. Hiuksiakin haluttaisi välillä repiä, mutta kun eihän niitäkään onnettomia ole... eikä oikein jaksaisi kättäkään nostaa. Aggressioita siis olisi, mutta ei voimia purkuun. Paperinenäliinan jaksaisin veltolla ranneliikkeellä repiä, mutta eihän kunnon vitutus sellaiseen raukea.  
Jalatkin meinasivat mennä tyystin alta keittiömatkalla ja lämpöä nousi iltapäivästä. Vatsa on ollut kipeä, yököttää, uuvuttaa aivan käsittämättömästi eikä ole hyvä sen paremmin mahallaan kuin selällään. Pikkuvarpaan kynnetkin tuntuvat voivan kurjasti. Enpä tiennyt ennen tätä kesää, että ihmisen jokaikinen solu voi olla tällaisen kokonaisvaltaisen "huonon olon" vallassa. Eihän sille ole edes kuvaavaa sanaa! "Huono olo" valottaa vain pientä nurkkaa kokonaisuudesta.
Nukuin neljän tunnin ja muutaman unisen puhelun katkomat päiväunet ja nyt illasta toivon, että kello olisi jo sen verran, että voisi taas nukkua. Toisaalta edelleen myös salaa toivon, että jospa sen sijaan vihdoin heräisi oikein kunnolla. Heräisi huomaamaan että, totta mooses, olihan tämä painajainen kumminkin unta!
En siis näköjään edelleenkään ole saanut edes prosessoitua itseäni täysin ulos "kieltämisen" vaiheesta.
Huoh... huomista ja päivää parempaa odotellessa...