Kävin aamusella labroilla ensi viikon onkolookivisiittiä pohjustaen ja iltapäivällä katsoin tietysti tulokset salassapidosäädöksiä uhmaten -omiakaan tietoja ei nimittäin noin vain saisi vilkuilla. Onneksi kyse on kuitenkin asianomistajarikoksesta, joten jos en haasta itseäni oikeuteen, niin eiköhän tässä kuivilla olla.

Labrat näyttivät ihan hyviltä. Hemoglobiiniakin oli suorastaan enemmän kuin koskaan -131. (Tänä talvena suksi varmaan luistaisi, jos lunta vaan tulisi.) Neutrofiilit sen sijaan olivat himppasen viiterajan yläpuolella, mutta se nyt on aika epämääräistä huttua.

Labrojen lisäksi ei juuri muuta olekaan kaiketi luvassa, kuin kuulumisten vaihtamista ja imusolmukkeiden roplausta. Näistä jälkimmäistä teen toki päivittäin, enkä ole onneksi vielä syöpään viittaavaa solmuketta löytänyt. Toki säikähtelen tasaisin väliajoin kaikenlaisia myhkyröitä, kunnes ammattimaisuuden palattua osaan tunnistaa niiden luonteen vaikka jänteeksi, luuksi tai varpaaksi. ;)

Lähestyinpä jälleen kontrolliasiaa näyttöön perustuvan lääketieteen nimissä kirjallisuuskatsauksella.

Laboratoriokokeet eivät ole kummoinenkaan ennustetekijä uusimisen suhteen. Veritutkimusten hyötyjä relapsin bongaamisessa on tosin tutkittu aika vähän, mutta se mitä tiedetään, ei vakuuta suuremmin. Stanfordin yliopiston tutkimuksessa 107:stä uusijasta 1 vaivainen jäi kiinni labroista (senkka pystyssä) ja kanadassa 22:sta repsahtaneesta 2.

Maalaisjärjellä ajateltuna tuntuu siltä, että rauhoittaisi kovasti mieltä nähdä labrojen lisäksi puhdas TT-kuva itsestään joulumielen virittäjäisiksi.
TT:n oton käytännöt vaihtelevat maittain ja hoitopaikoittain, mutta 6 kuukauden välein alkuun ja vuosittain myöhemmin on kai olevinaan jonkinlainen konsensus, joten meikäläistäkään ei vielä syynäillä.
 
Vaan eivätpä ole TT:kään tai ylipäätään kontrollikäynnit kaksisia käden pidentimiä oireettomien potilaiden seurannassa -vanha kunnon oireiden tiedustelu vaikuttaa nimittäin sittenkin olevan arvokkain seurantatyökalu hodarirelapsin löytämiseen.
Jo yllämainitussa Stanfordissa ovat mm. selvittäneet, että 55% uusiutumista löytyi oireita tiedustelemalla (uusi knööli, yleisoireita, kipu) ja 14% fyysisellä tutkimuksella. Britit taas ovat todenneet, että 81% relapseista löytyi oireita raportoineista potilaista ja 5% potilaan tutkimisella käsikopelolla. Vain 11% uusimisista löytyi sattumalta oireetonta potilasta rutiinisti tutkittaessa tai kuvannettaessa.
Kanadalaisittain puolestaan 63% uusiutumista paljastui potilaassa tai lääkärissä heränneen kliinisen epäilyn pohjalta ja vain 9% rutiini-TT:n avulla.

Arvovaltainen BMJ summaa, että koska relapsit yleensä löytyvät oireperustaisissa tutkimuksissa rutiiniseulojen sijasta, niin kontrollikäyntejä tulisi vähentää ja pistää enemmän energiaa potilaiden kouluttamiseen sen suhteen, mitkä oireet ovat merkityksellisiä ja milloin hakeutua lisätutkimuksiin.  

Tuoreessa kliinisen onkologian lehdykäisessä mennään vielä pidemmälle.  Vaikka TT:tä on käytetty viimeisten 10-15 vuoden ajan rutiinisti hodaripotskujen seurannassa, niin kirjoittajien tekemän analyysin mukaan rutiini-TT:tä ei suorastaan tulisi käyttää oireettomien ex-hodareiden seurannassa ollenkaan, koska vuosittaisen TT:n hyöty elossapysymisellä mitaten on minimaalinen ja kustannustehokkuus huono.

Eikä kyse pelkästä rahasta ja kitsaista sairaanhoitopiireistäkään sentään ole. Rintakehän alueen TT:ssä tulee säteitä 3 vuoden taustasäteilyn verran. Masuun kurkistelu taas rapsauttaa sädekakkua peräti neljän vuoden edestä. Tiuhaan seuratun hodarin sädeikä kirmaa siis vauhdilla kauas kalenteri-iän tuolle puolen. Ja mitä säteily voikaan aiheuttaa? No lisää syäpää!

Ehkä suurin mielenrauha on kuitenkin kerittävä siitä, että hyvältä näyttää, jos oireisuus kerran on paras ennusmerkki uusimisesta. Eikä oireita siis ole. Toisaalta suurin uusimistaajuus ilmenee vasta 1-1,5 vuotta hoitojen loppumisesta, joten vielä on elämässä jännitystä ja pitkään... Plääh.