Ei oo helppoa potilaan lähipiirilläkään, ei.
Ei pidä olla masentava: "Jaa-a, näetköhän sääkään enää ensi suvea?"
Toisaalta, potilas saattaa ottaa poroi nokkans liiallisesta optimismistakin.
Männäyönä avokki pyöriskeli työhuolien ristipaineessa, eikä tullut uni silmään. Samoin pyöriskeli kipulääkkeen vaikutusta odotteleva potilaamme, ja mitä hän tekeekään? Kiukustuu siitä, että toista rassaa yöunien menoon asti työasiat, muttei hänen kauhia tautinsa! Kovisteltaessa vastapuoli hölmistyy: "Muttakun minä tosiaan uskon aivan vuorenvarmasti, että sinä paranet." Kehtaakin, mokoma! Ei tämä mikään räkätauti sentään ole! Kyllä sitä optimismihypetyksen välissä, sopivina annoksina sentään pitäisi hiukan huokailla ja katsella mietteliäänä ulos ikkunasta, kuinka lokki lentää kaukaisuuteen... Pöh. Jos olette liian optimistisia, potilaalle tulee sellainen olo, että te ajattelette "mikä lie tyhjän narisija tuokin, valittaa ja pelkää koko ajan, vaikka paranee hyvää vauhtia".
Niin, että yrittäkääpäs tukihenkilöt löytää joku potilaanne kulloisenkiin mielentilaan sopiva tasapaino näiden kahden ääripään väliltä! ;-)