Ei oo helppoa potilaan lähipiirilläkään, ei.
Ei pidä olla masentava: "Jaa-a, näetköhän sääkään enää ensi suvea?"
Toisaalta, potilas saattaa ottaa poroi nokkans liiallisesta optimismistakin.
Männäyönä avokki pyöriskeli työhuolien ristipaineessa, eikä tullut uni
silmään. Samoin pyöriskeli kipulääkkeen vaikutusta odotteleva
potilaamme, ja mitä hän tekeekään? Kiukustuu siitä, että toista rassaa
yöunien menoon asti työasiat, muttei hänen kauhia tautinsa!
Kovisteltaessa vastapuoli hölmistyy: "Muttakun minä tosiaan uskon aivan
vuorenvarmasti, että sinä paranet." Kehtaakin, mokoma! Ei tämä mikään
räkätauti sentään ole! Kyllä sitä optimismihypetyksen välissä, sopivina
annoksina sentään pitäisi hiukan huokailla ja katsella mietteliäänä
ulos ikkunasta, kuinka lokki lentää kaukaisuuteen... Pöh. Jos olette
liian optimistisia, potilaalle tulee sellainen olo, että te ajattelette
"mikä lie tyhjän narisija tuokin, valittaa ja pelkää koko ajan, vaikka
paranee hyvää vauhtia".
Niin, että yrittäkääpäs tukihenkilöt löytää
joku potilaanne kulloisenkiin mielentilaan sopiva tasapaino näiden
kahden ääripään väliltä! ;-)
keskiviikko, 31. toukokuu 2006
Kommentit