Olittepas aikamoisen paluusään meille poissa ollessamme järjestäneet: Barcelonan intiaanikesästä lumihankeen ja yli kymmeneen pakkasasteeseen!

Todella mukavaa oli ja syöpä tuskin edes kävi mielessä viikon aikana. Tautisuudesta muistutti lähinnä vain käsidesipullo, jonka sisältöä lotrasimme innokkaasti mahataudin välttämiseksi. 

Säät suosivat ja kaikenlaista nähtiin itse kaupungissa (mm. ihasteltiin Gaudin eriskummallisia arkkitehtonisia luomuksia, nuuhkittiin ja ihmeteltiin suklaamuseon suklaaveistoksia, peljättiin hain hampaita akvaariossa, eksyskeltiin sypressilabyrintissä, pikniköitiin puistoissa) ja sen ulkopuolella (mm. patikointia Montserrat -vuorella ja Costa Bravan rantaa nuoleskelevalla Cami de Ronda reitillä sinistä Välimerta ihastellen ja siinä pulahtaenkin).

Nähtävää olisi jäänyt vielä toiseksi viikoksikin. Ehkä mennään uudestaan vaikka viimeistään sitten kun Gaudin Sagrada Familia -katedraali on valmis (2026), jos olen silloin vielä hengissä... ;)

Matka teki kaikin puolin hyvää ja syöpäläistä ilahdutti myös se, kuinka hyvin kunto kesti jokapäiväiset pitkät ja välillä vaativatkin kävelyt. Kunnonkohotuskampanjasta on selkeästi ollut hyötyä ja ensipäivien "jalkaterät ovat jauhelihaa ja lasinsirpaleita muovipussissa ja pohkeissa puukko" tuntemukset katosivat pian.

Syöpäisen puolivuotisen hyvästä päätöskaneetista ja palkinnosta ei juuri huonoja puolia löydy. Lähinnä ehkä se, että ravintolaruoka oli välillä vähän turhankin tuhtia ja kasviksetonta ja piti ostaa salaattia ja tomaatteja supermarketista vihannestarpeen tyydyttämiseksi.
Katalonialaista asennetta kuvaa hyvin se, että eräässäkin ravintolassa tarjoiltiin kasvisruokina "kinkkua ja papuja" sekä "tonnikalasalaattia". Kasvisruokaa ilmeisesti tarkoittaa se, että ruuassa on vähintään jotakin ei-eläinperäistä mukana. ;)

Huomenna sairasloma on sitten virallisesti ohi ja paluu sorvin ääreen koittaa. Pakko on sanoa, että jänskättää. Tuntuu, etten muista mistään mitään. En lääkkeitten annoksia, en hoitoja, en anatomiaa. Mitä labroja piti tässä tai tuossa tilanteessa ottaa? Missä on sydän? En ole ikinä kuullutkaan... Keskittymiskykykin tuntuu edelleen vain huonontuneen. (Täytynee laittaa ADHD-paita päälle, niin osaavat hoitajat vahtia mua kovemmalla silmällä.)

Ehkä olen nyt juttupuolella taas piirun verran parempi ja empaattisempi lääkäri, mutta varsinaisen medisiinan uppoaminen unhon syövereihin pelottaa. Mitä jos teen alkupöllyissä jotain kauheita virheitä?
Syytän myös itseäni siitä, että olen opiskellut ammattiasioita sairasloman aikana ihan liian vähän. Aikaa ja jaksamista olisi varmasti enempäänkin ollut. Toisaalta taas vakuuttelen itselleni, että ovathan ihmiset pitkiä aikoja äitiyslomillakin, eivätkä monet ilmeisesti silloinkaan juuri jaksa/ehdi ammattiasioihin panostaa.

Tunnelmat ovat ristiriitaiset: Toisaalta haluan kovasti takaisin töihin ja tavalliseen elämään. Olen kyllästynyt sairauslomailuun ja syöpään. Haluaisin pistää tämän elämänvaiheen johonkin purkkiin ja kannen tiiviisti kiinni...
Heh... ja puoliskokin haluaisi minut kovasti takaisin töihin: Mielestänsä mulla on jo aivan liikaa energiaa, joka tarvitsisi järjellisen purkautumiskohteen... ;)

No, eiköhän se siitä alkukankeuksien jälkeen taas käynnisty, mutta koettakaa nyt silti hyvät ihmiset pysyä kaiken varalta ainakin alkavan viikon aikana terveinä! ;)