12.5. oli ensimmäinen sytostaattitiputus ja sitä edeltävästi onkologin visiitti.
Itse tiputus ei tuntunut kovin kummoiselta, mutta hiemaisen hermostutti. Koko ajan odottelin, että tuleeko sitä anafylaksiaa tahi jotakin muuta kauheaa vai ei ja kuulostelin tuntemuksiani liiankin intensiivisesti. ;-) Tippakäsi veti jääkalikaksi, joten hoitaja pakkasi sen lämpimään kaurapussiin, että infuusiot virtaisivat jollakin tavalla. Dakarbatsiini myös kirpaisi suonessa sen verran, että oli tarvis laittaa sivutippaa laimennokseksi. Nestettä tulikin n. 2 tunnin session aikana runsaanlaisesti, sormetkin olivat jälkeenpäin ihan nakkeina.
Tiputuspoli oli sinänsä ihan leppoisa paikka. Oli piparia ja kaakaota, sekä sairaalan aina niin tuoreita aikakausilehtiä viihdykkeeksi.

Kotonakaan ei tuntunut miltään vielä vähään aikaan. Pahoinvointia lupailtiin 3-4 tunnissa, mutta kun siinäkin vaiheessa popsin vielä kohtalaisella innolla kanaa ja ranskalaisia, elättelin toivoa, että josko tästä näin vähällä selvitään.
No, ei nyt sentään. Parin tunnin päästä alkoi kunnon pahoinvointisetti ja kauhea päänsärky. Siitä eteenpäin pari päivää ovatkin mielessäni aikamoista sumua. Seuraavana päivänä olisi pitänyt juoda 1,5 l ylimääräistä, mutta sisällä pysyi ehkä lasillinen tehdessäni toistuvasti tuttavuutta sängyn vieressä olevan vadin kanssa. Primperan -pahoinvointilääkkeestä ei vaikuttanut olevan mitään hyötyä, joten haetutin apteekista puhelinreseptillä Zofran Zydisiä (tyyris toinen pahoinvointitroppi). Ensi yritys sen kanssa päätyi railakkaaseen oksentamiseen pian nautinnan jälkeen ja yhtälailla nollavaikutukseen. Loppupäivän ensin pelkäsin, että kuolen ja sitten toivoin, että kuolen (tai ainakin, että nukahtaisin, ja herään vasta pahoinvoinnin tuolla puolen). Sairaanhoitajanani toimiva poikaystäväni kanniskeli minulle jäitä otsalle, suuhun ja vatsalle ja niistä tuntui jotain marginaalista apua olevan.
Seuraavana päivänä en enää oksentanut, mutta Zofranista huolimatta pahoinvointi jatkui kovasti intensiivisenä ja vaaka-asento oli edelleen ainoa mahdollinen. Vähitellen se siitä kuitenkin helpotti ja nyt neljännen post-infuusiopäivän iltana voin aika mukavasti: söin äsken kunnon pilkkumillisen vaniljajätskiä ja mustikoita! Se jos mikä on tervehtymisen merkki.
Kauheasti ei kuitenkaan vieläkään jaksa. Olin isän kanssa tänään vähän haukkaamassa happea ja n. kilometrin kävelymatkalla Ruissalon kevättä ihmettelemässä jouduin lepäilemään kivillä ja kannoilla 4 kertaa. Isän mukaan hoiperteluni ja vihertävänkalpea naamatauluni toivat mieleen pitkäksi venähtäneistä vappujuhlista saapuvan krapulaisen ylioppilaan.