Täällä parisuhteillaan jo kahden taudinvihulaisen kokemuksella, joten luulisi, että alanpa olla melkoinen guru alalla. ;) Not!
Juuri muuta en ole oppinut, kuin sen, että Syöpälandiasta on moneksi, mutta eipä suuremmin parisuhderetriitiksi...

Syöpäisille jaetaan ensitietolärpäkkeitä ja niiden parisuhdeosioissa korostetaan sitä, kuinka tärkeää on puhua avoimesti ja rehellisesti mieltä vaivaavista asioista. Aivan, aivan...

Asia on kuitenkin niin, että tässä pitkäpiimäisessä tilanteessa keskustelut alkavat helposti kiertää kehää ja lohdutuspuolella on aika rajoitetut palikat, mistä vastauksensa kasata. Syöpäläinen jumittaa omassa galaksissaan omine synkeine aivoituksineen, ja terve kansalainen varmaankin kokee, ettei saa moisesta ufosta välillä mitään otetta. Syöpäläisestä taas tuntuu kitkerinä hetkinä, että se toinen (jonka elämänhistoria näyttäytyy nyt niiin helppona ja mutkattomana) ei välillä yhtään ymmärrä syöpäläisen kovaa elämää.
Jos ollaan puolin ja toisin avoimia ja sanotaan, että "kyllä sä olet ihan ulkoavaruudesta" tai "etkös sää nyt yhtään ymmärrä miltä musta tuntuu", on Pisum sativumin siemen taas äkkiä väärässä paikassa. Tämän vuoksi keskustelu ajautuu varsin pitkälle jankkauksen syövereihin, johtaen sekä syöpäläisen että sen terveen puolikkaan perusteelliseen turhautumiseen.

Esimerkkejä tyypillisestä jankkauksesta:    

-Mua pelottaa. Mitä jos mä kuolen?
-Älä pelkää, et sä tähän kuole. (Eihän se voi sanoa: Niin, kyllähän sä saatat tähän kuollakin.)
tai
-Mutta mitä jos mä kumminkin kuolen?
-Et kuole. Vietetään vielä yhdessä lokoisia eläkepäiviä. (Tämäkin on pannassa: No, sitten me muut saadaan hyvää voileipäkakkua hautajaisissa.)

(Tätä toistellaan pieninä variaatioina siihen asti, kunnes korvista savu nousee. Ja seuraavana päivänä aloitetaan taas alusta!)

Syöpäläinen ei halua kuulla niitä noita inhorealistisia vastausvaihtoehtoja, mutta toisaalta ärsyyntyy siihen, kun toinen hokee, että kyllä sä paranet ja ennuste on hyvä ja tietenkään sä et kuole. (Kliseiset lohdutukset nyt vaan todella ovat kliseisiä, mutta eipä osaa sairas fiksumpiakaan sanoja toisen suuhun laittaa.)
Eihän se voi tietää, paranenko! Kuolenpas ihan kiusallani, niin näkee tuokin, että oikeassa olin: voi tähän kuolla, vaikka ennuste kuinka oli hyvä.

Erityisesti nuppituumorin aikoina jankkaus oli valitettavasti vallitseva tukimuoto, koskapa elelimme etäsuhteessa. Siinä oli puhelinlangat kuumana jankkausta.
On siis ollut hyvä, että nyt yhdessä asuessa on voitu vähentää turhaa jankkaamista ja korvata sitä muilla aktiviteeteilla. Esimerkiksi kaljun silittely toimii minusta paljon paremmin, kuin "Kyllä sä paranet"-fraasin toistelu. Vaikka kyllä sitä jankkaamistakin silti riittää... ;)

Laura-tädin parisuhdevinkki nro 1 siipoille onkin tiivistettynä: suut tukkoon ja näpit kiinni syöpäläiseen, niin johan se hiljenee ja rauhoittuu!

Ja hieronnastahan melkein kaikki tykkäävät (paitsi puoliskoni, joten minun ei ikinä tarvitse maksaa hierontaa takaisin, miten kätevää!). Mulla on niskassa joku pieni Ö-piste, jota hieromalla ja silittämällä vaivun usein nirvanaan asti, joten sitä varsin mielelläni tarjoan räplättäväksi. Mutta kaikki muukin hieronta on tosi kivaa päästä varpaisiin. Hyvä puoli hommassa on se, että omaishoitajanikin varsin mielellään ryhtyy lihojani vaivaamaan. Sanoo, että kovin haluaisi olla minulle avuksi ja lohduksi, ja koska dialogi usein taantuu edellä mainituksi hedelmättömäksi jankkaukseksi, niin on kiva nähdä, kuinka tällä tavalla mielialani kohoaa silmissä.

Ärsyynnyin myös välillä kauheasti, kun toinen pitkään yritti ohjeistaa ja neuvoa, vaikka kuinka hyvin tarkoituksin: yritä nyt ajatella positiivisemmin, älä taas ole tuollainen pessimisti, yritä aktivoitua vaikka piirustelemaan sieltä sängyn pohjalta huokailemasta, älä taas lue siitä keuhkovauriosta, älä tuijota niitä prosenttilukuja, älä vedä hätiköityjä johtopäätöksiä yhden tutkimuksen perusteella, älä taas kuulostele rytmihäiriöitä, älä nyt itke, älä taas mieti ahdistaako henkeä vai ei jne, jne.

Oikeassahan tuo voi olla monessakin ohjeessa, mutta minä kun en muutenkaan hevillä siedä, että minulle kerrotaan mitä pitäisi tehdä -saatika sitten jos olen vielä sä-et -voi-tietää-miltä-musta-tuntuu! -tilassa. Kun siinä syöpäoppaassa käskettiin olla avoin omista tunteistani, pyysin vähentämään tätä ohjeistamista. Fokusoin kritiikin- ja neuvojensieto-ongelmaani sitten taas kun olen parantunut, mutta nyt en jaksa. No, neuvot ovat vähentyneet ja yritän itse pitää keuhkojenkuuntelufrekvenssin ja murjotuksen siedettävissä rajoissa -näin menee paremmin.

Laura-tädin leposohvalta kajahtaakin täten vinkki nro 2: olkaatten puoliskot varovaisia neuvojen, kritiikin ja erityisesti minkään syytökseltä vivahtavankaan kanssa!

Toki syöpäläisellä on välillä taipumusta liioitteluun mielialojensa, pelkojensa ja muun härdellin kanssa ja ajoittain neuvo tai jopa pieni ärähdyskin tekee terää. Pääosa luonteen koulimisesta kannattaa kuitenkin sysätä tuonnemmas, tasannevaiheeseen. Muuten syöpäläinen murjottaa vielä enemmän ja se ei ole kenenkään etu.

Myöskin miespuolisille tsempittäjille korostettakoon vielä, että sairas naisenne suorastaan ilahtuu, jos tirautatte jopa pienen kyynelen. Tai jos se tuntuu aivan liian kornilta, niin jos nyt kuitenkin välillä katselisitte mietteliäänä kaukaisuuteen. Ja jo yön huonot unet myös noteerataan hyvin korkealle! ;) Saatatte luulla, että syöpynyt nainen haluaa, että olette miehekkään rauhallinen viilipytty joka tilanteessa. Mutta ei. Jos ette vaikuta millään tavalla liikuttuvan kauhiasta taudista, nainen loukkaantuu ja vetää johtopäätöksen, että vaikka joku potkupalloliigan lopputulos rassaa teitä enemmän kuin valittunne syäpä.

Eli Laura-tädin nyrkkisääntönä nro 3: 95% positiivista ja kannustavaa asennetta, 5% huolestuneisuutta terästykseksi.
(Teoria vaikuttaa toimivan ainakin muutamissa muissakin parisuhde-syöpä-laboratorioissa, ei vain meidän. Hmm... meillä huolestuneisuutta saisi kyllä edelleen hiukan lisätä. Onhan tästä puhuttu jo useampi kerta! ;)       

Parhaasta päästä siipan aivoituksia on satuterapia.
Sanotaan, että pitäisi ihmisen antaa itkeä. Että itku puhdistaa ja kun on itkenyt tarpeeksi, niin sitten on olo parempi. Onhan se välillä niinkin, että kunnon jollotus parantaa oloa. Mutta kyllä tässä nyt on jo itketty ja tyrskitty. Mulla nyt on syäpä, vaikka kuin paljon itkisi, joten en haluaisi enää itkeä, kun ei se mitään auta. Hra Hodgkin on itkulle aivan kuuro ja ilmeisesti sillä on kidukset, kun ei mokoma itkuun huku. Olisi siis parempi nauraa!
Tähän vaateeseen siis vastaa satuterapia. Kun allekirjoittanut sattuu niagaroimaan erityisen vuolaasti eikä kaljunsilitys pure, avokkini kertoo minulle usein omakeksimiään satuja pikku-Ketusta, jolle tapahtuu kaikkea hullua sekalaisten (aika outojen...) eläinystävien kanssa. Sadut ovat yleensä niin surrealistisen älyttömiä, että sairas unohtaa tykkänään itkeä ja ryhtyy sen sijaan nauramaan. :D

Tästä luonnollisesti sikiää Laura-tädin vinkki nro 4: Nauru on paras ase itkua vastaan! Ryhtykää sairaalaclowneiksi!

Kippiät myös yleensä tapaavat pelätä, että puoliskot eivät enää välitä heidän uudesta, sairaasta ulkomuodosta. On erittäin tervetullutta, jos se terve jaksaa antaa positiivista palautetta toisen ulkonäöstä sairaanakin (juu, kiitos vaan sinne olohuoneen puolelle). Esim. kivaa on se, että kalju on ollut taloudessamme jopa suorastaan pidetty kampauslaji. Ei kuulemma haittaisi, vaikken takaisin tukkaa kasvattaisikaan! :) Mutta taidanpa silti kuitenkin, aika aikaansa kutakin.

Joten, tätsän vinkki nro 5: Kehukaa kotihumanoidianne, siitä hyvä seuraa. :-)

Mukavaa on ollut myös se, että miäs on yleensä tehnyt etätöitä kotona pahimpina sytopöllypäivinä. (Onnekseni professio on sen sallinut!) Olen varmaan hiukan nynny, mutta erityisesti alkuun yksinolo olisi tuntunut siinä haittavaikutusten mylläkässä aika pelottavalta. Mitä jos äkkikuolema tulee juuri nyt?!
Äkkikuolema-ajatuksia kuitenkin ehkäisee tehokkaasti se, jos joku naputtelee tietokonetta lähistöllä.  

Tädin viimeinen vihje nro 6: Sen kun "olette vaan lähistöllä" silloin, kun on hankalaa, auttaa erittäin paljon. (Toki oksennusämpärin tyhjennykseen kannattaa varautua henkisesti.)    

Sairas on aina jossain määrin itsekäs otus, joten tässä edeltävästi on lähinnä koulittu tervettä osapuolta. (Mutta kyllähän te sen terveinä kestätte, eikös? ;-)
Mitä itseni ehkä pitäisi ottaa paremmin huomioon? Ehkä vaikka se, että kotona kipeänä nahjustellessakaan ei välttämättä tarvi verhoutua polvipussiisiin ja reikäisiin pitkiksiin ja likaiseen T-paitaan. (Taisinpa äskenkin ajaa jogurttia päälleni ilman siistiytymiselkeitä...) Itsestä tuntuu terveemmältä ja siippakin viihtynee paremmin, jos kaivaa garderoobista jotain parempaa.
Yritän myös muistaa, etten rupeaisi perässävedettäväksi riippakiveksi, vaikka energia välillä on aika vähissä. Itse tämän taudin kanssa on kuitenkin nyrkkeiltävä ja itse on vastattava elämänlaadustaan, joten toivon, etten lipsu liiaksi marisevaksi taakaksi ja syöpädespootiksi.
Toivottavasti myös toisen tukihenkilöonnistumisista tulisi annettua riittävästi positiivisesta palautetta. Kyllähän tuo välillä aikamoista lahnaa kuitenkin joutuu jaksamaan.
 
Kaiken kaikkiaan, minulla on kotona kovasti kiltti miäs, jota ilman tämä sairastaminen olisi vielä paljon ankeampaa, kuin se on nyt! Jotta tattis!