Lääkärit ovat tunnettuja siitä, että puoskaroivat itseään viimeiseen asti. "Kyllä mä tästä tarpeeksi tiedän, että itseni voin hoitaa", sanoo lääkäri ja nappailee lääke-esitteijöiden auliisti jakamista purnukoista tabun sieltä, toisen täältä. Surullisiakin kuuluisuuksia muotoutuu erityisesti silloin, kun omien mielenterveyspulmien hoito ryöstäytyy käsistä niin, että oma lääkekaappi ja työpaikan huumelääkekaappi ja lopulta päänuppikin menevät aivan sekaisin.
Varoittavana esimerkkinä itsekin olin jo kerran näpelöimässä hätäkeskuksen numeroa, kun taju meinasi mennä erään näytelääkekokeilun jäljiltä ;-) (tässä ei tosin huumeista tahi muusta arveluttavammasta ollut kysymys).

Skitso suhde omaan sairastamiseen alkaa jo kandina, tai ehkäpä jo pääsykoekirjoja lukiessa. Kandidaatti käy vähitellen läpi elimistössään kulloinkin pänttäyksen alla olevan tautiopin alueen kaikkien sairauksien oireet (aina ei edes miespuolisuus estä esim. PMS-oireita ;-), luonnollisesti vakavimmista alkaen, mittaa lämpöä, näprää imusolmukkeita ja tarkastelee kieltä peilistä. Niistä, jotka oireilevat erityisen pahasti psykiatrian kurssin aikana, tulee kallonkutistajia. Ja lopultahan potilasta ja psykiatria ei erota kuin se, että psykiatrilla on avaimet. (Anteeksi psykiatrit, tää on huono...) (Itse en kärsinyt kyllä juurikaan sairaan kandin syndroomasta, koska sairastin pineosytooman opiskelujen alkuvaiheessa ja sen jälkeen koin jotenkin alitajuisesti, että mun sairastamiskiintiö olisi muka täynnä ja olen immuuni kaikille vakaville jutuille. No, kuten sittemmin tiedetään, tämä oli aikamoista hevonkukkua...)

Jos lääkäri kuitenkin rohkaistuu toiselle tohtorille, yllättyy hän varmaankin useimmiten iloisesti. Ainakin minä olen kokenut -jo kohtalaisen paljon tähän ikään sairastaneena- kandipaattiajoilta alkaen välillä suurtakin viitseliäisyyttä ja anteliaisuutta lääkäreiden keskinäisen kollegiaalisuuden nimissä.

Myös ensimmäinen onkologikontaktini tällä erää otti reilusti hoitavan lääkärin aseman. Kun pirauttelin saman talon kollegalle diagnoosistani ja tiedustelin pitäisikö minun ohjelmoida itselleni labroja ja levinneisyystutkimuksia jo valmiiksi hän sanoi tiukasti, että rupeat nyt tässä asiassa täysin potilaaksi, etkä leiki lääkäriä. Ja hyvä niin, mukavampi on tässä tilanteessa vain vikistä, eikä myös viedä. Sinänsä se on keltanokkaiselle lääkärinvesalle kohtuullisen helppoakin vanhemman ja kokeneemman siipien suojassa. Eräs korvalääkäri suoritti kuulemma itselleen poskiontelohuuhtelun peilin kautta, mutta tuskinpa edes onkologin kantti sentään kestäisi itse hallinnoida omia sytostaattihoitojaan. ;-)
Ihan kaikkea mieltä askarruttanutta en ole ehkä kuitenkaan tainnut tohtia kysyä siinä pelossa, että vaikuttaisin jotenkin hölmöltä: "kyllähän sen nyt tuo olisi pitänyt muistaa". Taidan myös potilaana pitää tiukemmin pokkaa, kuin jos olisin vaikka romaanisen filologian maisteri.

Sen olen huomannut, että onkologit hiukan kuitenkin kaunistelevat asioita minulle. Kontrasteja tulee esim. siinä, että samat tohtöörit luennoivat minulle vasta reilu vuosi sitten, kuinka hankalaa sytostaattipahoinvoinnin hallinta nykyisillä lääkkeillä usein on, ja nyt sitten kehuvat minulle samoja troppeja niin hyviksi ja tehokkaiksi. Liika tietäminen on välillä muutenkin murheeksi. Pelkäämisen skaalat laajenevat ihan toisille tasoille, kun tietää, mitä kaikkea voi olla odotettavissa lääkkeiden haittavaikutuksina tai muuten. Aina kun yskäisen, näen sieluni silmillä, kuinka bleomysiini raatelee keuhkojani ja kohta joudun laahustamaan happipommin kanssa tai jotain muuta kamalaa.

Oleskelu kanssasairastavaisten kanssa poliklinikka- ja osastotiloissa on puolestaan jatkuvaa jännittämistä, ettei lääkäri-identiteetti vain paljastuisi. Jos niin nimittäin käy, päädyt hetkessä haluamattasi takaisin suorittavalle puolelle. Päivänä muutamana olin sydänkäppyrän seurannassa sairaalan hektisessä ensiavussa, jota yksi ryytynyt erikoistuva lääkäri yritti pyörittää sillä seurauksella, että odotteluun tuskastuneita potilaita oli mökin täydeltä. Kun tohtori sitten tuli minun sydäntäni kuulostelemaan, hän totesi ystävällisesti ja kuuluvalla äänellä sängyssä pötköttelijän kollegakseen. Hänen poistuttuaan alkoikin sitten minun työvuoroni: kaikki huoneen lääkärikontaktia pidempään odotelleet potilastoverit alkoivat vuoteestaan huudahdella kysymyksiä ja selvityspyyntöjä. Onneksi homma oli osaltani pikapuoliin selvä ja saatoin liueta paikalta ennen kuin jonoa ehti muodostua.

Hoitajienkin suhtautuminen muuttuu usein heti, jos lääkäriys vuotaa julki. Keskustelin kerran erään työkaverihoitajan kanssa asiasta ja hän sanoi, että jotkin lääkärit tuppaavat olemaan niin herkkänahkaisia, etteivät siedä ohjeistuksia sairaanhoitajalta, vaikka ei olla edes lähellä tohtorin omaa erikoisalaa. Sytostaattipolillakin olen kovasti toivonut, että minua hoitavat sairaanhoitajat eivät näkisi ammatin paljastavia papereita, jotta he selittäisivät minulle mitä on odotettavissa niin kuin kelle tahansa muullekin. (Ja toivon, että he eivät tietäessään mitään ääneen sanoisi, koska neljänkin tunnin tiputusaikana muut tiputeltavat ehtisivät järjestää meikäläiselle aika raskaan kyselytunnin).

Jotta moninaisia ovat näkökulmat. Eräs onkologeista sanoikin, että "kyllä olet huonon ammatin osannut valita tähän sairastamiseen". ;-)