Ne on nyt sitten ohi. Sytohoidot nimittäin. Ihan alussa joku samassa lingossa jo pyörinyt kommentoi blogiin, että "vaikka et nyt usko, että ne hoidot ikinä loppuu, niin kyllä ne jonain päivänä kuitenkin sitten loppuu". En tosiaankaan silloin uskonut, mutta ohi ne nyt kuitenkin ovat! (Ellei jotain aivan omitusta tapahdu).

Kärsimystä sen sijaan vielä riittää: tapetun madon viikon countdown on vasta alussa. Yöh.
Lisäsin viimeiseen kertaan vähän luksusta ja valtasin sängyllisen yksityissviitin TV:llä. Telkkarista ei tosin liiemmälti iloa ollut. Tarjoilivat vain loputtomia tekstiviestipelejä, ihmekuntolaitteita Ostos-TV:stä, uutisruutua ja MTV:ltä samat biisit kuuteen kertaan. Sängyssä oli kumminkin kiva pötkötellä ja lusikoida Pilttiä.
Kaksi kertaa palvellut luottosuoneni on kutistunut kovaksi naruksi, eikä enää antanut pistää itseään. Onneksi rystysen seudusta löytyi vielä yksi rööri.



Sädehoitopähkäilyni sai myös päätöksensä. Säteitä sitten tulee kuin tuleekin. Keskustelin onkolookitätin kanssa ja hän sanoi, että ovat isommalla väellä kokoustaneet jo kahdesti tapaukseni tiimoilta ja kovasti sekä uusia että vanhempia tutkimustuloksia pohdittuaan, ovat päätyneet siihen, että sädehoito vähentänee uusimisriskiä sen verran, että meikäläisen olisi luultavasti hyvä vielä paistua grillissänsä. Pelkäävät (niinkuin tietty itsekin), että kyseessä on ehkä kumminkin jonkinlainen sisäänrakennettu syöpymistaipumus, kun kerran näin runsaasti olen tällä saralla nuoresta iästä huolimatta kunnostautunut. Tahtovat siis hoitaa varman päälle kerralla, koska relapsitaipumus voi olla suurempi ja niiden hoidot ne vasta syöpäriskiä lisäävätkin. (Toisaalta myös taipumukseni kehittää pikku-ylläreitä sädealueelle voi olla vielä tavanomaisestakin suurentunut, mutta tätäkin väittivät pohtineensa.)
No, päätin, että jos ovat asioita kerran pohtineet tuonkin verran, niin rupeanpa sitten potilaaksi ja tyydyn tahtoonsa. Tuskin kolmannessakaan kokouksessa tulisivat toisiin aatoksiin. Lopetan myös jossittelun tähän paikkaan. Piste. (Hah... näkis vaan!)



Kun ihmiset rikkovat luitansa, niin on tapana pyydellä nimmareita kipsiin. Minä tein saman kaljulleni. Kaikki sytopolin tänään vuorossa olleet hoitajat kirjoittivat puumerkkinstä klaniini.


(Huomioikaa silkinsileät sytostaattikainalot! ;)

Kuvasta huolimatta ilmassa ei vielä ole erityistä urheilujuhlan tuntua. Kotiin päästyä tuli tippa linssiin, enkä tiedä oliko ilosta, vai surusta vai mistä. Avokki onnitteli ikkunaan ripustettavalla tiffanypurjelaivalla (muistoksi siitä, kun kerran seilasin kahdeksalla myrkkymerellä) ja kuvan kukkapuskalla. :) Lisää juhlitaan sitten, kun huonot päivät ovat ohi. Joku ylläri on kuulemma luvassa, jonka suoritukseen vaaditaan onnistunutta kunnon ajoitusta...