Kun tämän ja yhden vielä selvittää, niin sitten onkin viimeiset sytot käsillä. :-)

Epämiellyttävä tunne seuraavan sytosession lähestymisestä alkaa varhain. (Oikeastaan heti kun tipan reikä on saatu korkattua laastarilla edellisen istunnon loputtua.) Tunne voimistuu päivä päivältä ja saavuttaa maksiminsa edellisenä päivänä. Silloin onkin paras tehdä jotain sen verran kivaa, että unohtaa seuraavien päivien vaivat ja vastukset.
Soveliasta aktiviteettia on esimerkiksi piknikretki resiinalla. Ajelimme eilen avokin kanssa 50 km:n matkan resiinarallin Porista Pomarkkuun ja takaisin pitkin hylättyä rautatietä, välillä evästellen nuotiotulilla ja syljeskellen kirsikankiviä jokeen rautatiesillalta. Oli sen verran kivaa, että ei ehtinyt kokonaiseen päivään rypemään itsesäälissä ja ennakkokuvotuksessa. :-) Laavulla oli reippaan ulkoilun innoittamana jopa hiukan nälkä, ihme ja kumma!
Siitä päätellen, että jaksoin noinkin pitkän matkan ajella, olen kokolailla hyvässä kunnossa (mutta piankos se ohi menee!). Keuhkotkin jaksavat ruhoani hapettaa, joten taitavat vielä olla ihan kunnossa bleomysiinistä huolimatta (rauhoittaa vainoharhaista mieltä).
Onnistunut resiinan kampeaminen kielii myös, että edelliskerralla turpiinsa saanut käsi alkaa vihdoin rauhoittua ja jääpussia tarvitsee lähinnä vain nukahtamiseen. Onkologi-täti katsasteli tänään tassuani ja totesi, että sen verran troppia livahti ohi suonen, että taitaapi vasen käpälä olla nyt poissa pelistä loppuajaksi. Ennusteli jopa kämmenselän laskimoiden arpeutumista umpeen. Täytyy olla oikealle kätöselle oikein kovasti kiltti, että se jaksaisi sitten ottaa yksin kestettäväkseen nämä kolme viimeistä satsia. Ehkä se tykkäisi hieronnasta, silittelystä ja manikyyristä? Hiukka vaikeasti löytyi nimittäin tänäänkin suoni... Tökötin 4,5 tuntia sorkka pakkomielteisen suorana, ettei ranteen taitekohtaan tuikattu tippa vaan rassaisi suonenseinämiä.