Tsiisus tätä älytöntä väsyttämistä. Istuminen väsyttää, mutta niin väsyttää makoileminenkin. Ei jaksaisi kättä nostaa. Olen sängyn pohjan singulariteetissa, jossa materia puristuu äärettömässä vetovoimassa äärettömään tiheyteen. Retki keittiöön ja takaisin on kuin Cooperin juoksisi. Ruokahalu sentään palailee: söin kunnon lautasellisen soppaa. Ja jos viime kertaan on uskominen, huomenna jaksaa jo paljon enemmän. Tahtoisin päästä japanilaisen terapiapuutarhani kimppuun taas.
Hiukset tipahtelevat hiljalleen, kuin alkavan syksyn lehdet. Vielä pää näyttää entiseltään, mutta aina kun sormilla haravoi, jää karvoja saaliiksi.
Hassua. Teininä harrastin vaikka minkälaisia hiuskokeiluja. Välillä pää oli sähkönsininen, välillä ruohonvihreä, välillä sivuilta kalju. Nahkakuulaakin joskus mietin, mutta se jäi silloin testaamatta. Silloin olisi ollut jännää, nyt vain ei-vapaaehtoinen merkki sairastamisesta. Täytyy jostain kerätä teiniasenne takaisin. ;-)