Tsiisus tätä älytöntä väsyttämistä. Istuminen väsyttää, mutta niin
väsyttää makoileminenkin. Ei jaksaisi kättä nostaa. Olen sängyn pohjan
singulariteetissa, jossa materia puristuu äärettömässä vetovoimassa
äärettömään tiheyteen. Retki keittiöön ja takaisin on kuin Cooperin
juoksisi. Ruokahalu sentään palailee: söin kunnon lautasellisen soppaa.
Ja jos viime kertaan on uskominen, huomenna jaksaa jo paljon enemmän.
Tahtoisin päästä japanilaisen terapiapuutarhani kimppuun taas.
Hiukset tipahtelevat hiljalleen, kuin alkavan syksyn lehdet. Vielä pää
näyttää entiseltään, mutta aina kun sormilla haravoi, jää karvoja
saaliiksi.
Hassua. Teininä harrastin vaikka minkälaisia hiuskokeiluja. Välillä pää
oli sähkönsininen, välillä ruohonvihreä, välillä sivuilta kalju.
Nahkakuulaakin joskus mietin, mutta se jäi silloin testaamatta. Silloin
olisi ollut jännää, nyt vain ei-vapaaehtoinen merkki sairastamisesta.
Täytyy jostain kerätä teiniasenne takaisin. ;-)
maanantai, 29. toukokuu 2006
Kommentit