Aamulla oli kukonlaululta sädehoidon esivalmisteluihin liittyvä simulaattorikuvaus. Sain taas reippaan sädetujauksen ja kokonaista 5 uutta tatuointipistettä. Olisin kovasti halunnut päästä ilman lisätatuointeja, kun edellisetkin muistuttavat sairastamisesta aivan riittävästi aina peiliin katsoessa. Edellisen suunnittelukäynnin jälkeen uutterasti ylläpitämäni tussiviivat eivät loppujen lopuksi kuitenkaan kelvanneetkaan.    

Eipä paljon muuta tekemistä taas ole sadepäivänä, kuin makoilua, opiskeluyrityksiä ja ajatusten rientoa. Liiemmät liikuskelutkin on kielletty oikein erikoislääkäritasolta. Olen nimittäin lämpöillyt nyt seitsemättä päivää, antibiootinkin eilen aloittivat. Mikä lie lämmittää, kun ei kohdistavia oireita löydy, vanhaa yleiskrämppää vain.

Päädyin sairaanhoitojärjestelmän transitionaalitilaan, jota eräs potilastoveri kutsui "lääkärityhjiöksi": Esimerkistä käy oma tilanteeni, jossa sytostaattihoidot ovat jo ohi, mutta sädehoidot eivät vielä alkaneet -silloin on ei-kenenkään -maalla ja joutuu tovin pompoteltavaksi puhelimessa ja kuuntelemaan pimpelipompelia, kun poliklinikat kinaavat keskenään, kuka joutuisi ottamaan lämpöilyyni kantaa. Sädehoitopuoli sitten ystävällisesti otti minut viimein vaivakseen.

Lääkärityhjiökokemuksen ja eilisillan Inhimillisen tekijän (jossa vieraana oli mm. leukemian sairastanut lääkäri) innoittamana äidyin taas pohtimaan lääkäreitä, potilaita ja itseäni niiden välimuotona.

Kun on itse kokenut, minkälaista suorittavalla puolella usein on, sietää lääkärien myöhässäoloa, sekä muita terveydenhuollon oikkuja usein olan kohautuksella. Alati vaihtuvat lääkäritkään eivät suuremmin kirpaise, kun on niin monta kertaa itse ollut juuri se vaihtuva lääkäri. Ja lääkärityhjiötilanteessa voin hyvin kuvitella, että kaksi ylityöllistettyä työpistettä toivovat viimeiseen asti, ettei juuri heidän tarvitsisi ottaa ylimääräistä potilasta. Kun minullekin oltiin terveyskeskuksessa laittamassa jo valmiiksi liitoksissaan natisevaan aikatauluun ylimääräistä potilasta, kelasin tottakai äkkiä päässäni läpi kaikki ne porsaanrei'ät, joihin vedoten voisin vyöryttää potilaan jollekulle muulle.

Eduksi sairaalamyllyssä pyöriessä on myös se, ettei lääkärinä ainakaan pelkää lääkäreitä. Hämmästyksekseni olen huomannut, että usea potilas on selvästi arastellut jopa minua, vaikka olen ihan tämmöinen matalan kynnyksen peruspulliainen ja niin nuorikin vielä! Lääkärin pelko selkeästi aiheuttaa arkuutta kysyä mieltä rassaavia asioita ja jännittäminen estää kotona huolella muotoiltujenkin kysymysten muistamista ja sittemmin vastausten perillemenoa, jos joku niistä kysymyksistä mieleen tulee. Lääkäri puolestaan luulee, että hiljainen potilas kuullut kaiken haluamansa, mutta aulaan tupsahtaakin käynnin päätteeksi pettynyt ja hämmentynyt ihminen, joka ei muista keskustelusta puoliakaan, eikä tullut jännitykseltä avanneeksi suutaan.

Lääkärinä on välillä vaikea tunnistaa pelkoa. Joku potilas saattaa vaikuttaa rauhalliselta, mutta jälkeenpäin paljastuu, että tyyneys johtuikin vain siitä, että potilas istui koko ajan tuolillaan "kauhusta kankeana". Joskus olen yrittänyt raapustaa muistilappuja joillekin vanhuksille ja selvästi jännittyneille, mutta toisaalta on tuntunut, että osa saattaa kokea moisen älynlahjojensa aliarvioimisena. (Onko näin?) Monimutkaista on se.
Toivottavasti nyt lääkärissäkäynteihin monelta kantilta tutustuttuani pystyn nykyisin paremmin tajuamaan, miten "pihalla" potilas voi olla vastaanoton jälkeen ja ehkä ennakoimaan, minkälaista tietoa ja miten tarjoiltuna juuri tämä tai tuo potilas eniten kaipaisi.

Lääkäripotilaan kiusauksiin tuo helpotusta myös se, että sairaala ei ole vieras ja pelottava ympäristö, vaan opiskelusta ja työskentelystä tuttu paikka, jota nyt vain lähestyy eri suunnalta. Myöskin tutkimukset ja toimenpiteet ovat yleensä jossain määrin tuttuja ainakin kirjallisuudesta, joten lääkärinä koen olevani maallikkoa vahvemmalla pohjalla, vaikka tietysti yhtälailla arastelen esim. toimenpiteiden aiheuttama kipua.

Lääkärin on myös sikäli helppo asioida sairaalassa, että on helppo vastaanotolla kysyä "oikeita kysymyksiä" ja hakea omatoimisesti selville lääketieteellisistä tietokannoista ne asiat, jotka vastaanottokäynnin jälkeen ovat vielä epäselviksi jääneet. On laajasti matriisia, mihin uutta tietoa upottaa ja perspektiiviä erottaa humpuuki luotettavista tietolähteistä. Hoitavan lääkärin on myös ehkä helpompi puhua lääkäripotilaalle. Voi puhua tutuilla ammattitermeillä, olla kohtalaisen varma tietystä taustatiedon tasosta ja ylipäätään puhua suoraan.

Toisaalta lääkäriä stressaa toisen lääkärin hoitaminen. Ja erityisesti kollegan lapsen hoitaminen! Näille potilassuhteille spesifinen Murphyn laki varmistaa, että kollegan terveyspulmiin sekaantuessa jokin menee väistämättä pieleen. Kyseisen tapahtuman todennäköisyys on vielä hiukan suurempikin, jos kyseessä on se edellä mainittu tenava.  
Lisäksi kollegaa tohtoroidessa tulee paineita kaiken sujumisesta mahdollisimman professionaalisti, ettei toinen vaan pääse ajattelemaan, että eikö se nyt tuotakaan osaa, puoskari...

Lääkäri suhtautunee vakavaan sairauteensa ehkä hiukan eri tavalla kuin maallikko. Luulisin, että erimerkiksi "miksi minä" pohdiskelut jäävät lääkäripotilaalla vähemmälle. Jo lyhyen uran aikana monien sairastumisten sattumanvaraisuus on tullut hyvin selväksi. Miksi en minä? Mutta tuleehan sitä miksiminäteltyäkin ja mietittyä, että olisipa mukavaa, jos tämä minunkin tautini olisi istahtanut vaikka johonkin itsemurhapommittajaan. Sellaiseen, jonka räjähdevyö posahtaa vahingossa jo fanaatikon talsiessa aution hiekkakentän ylitse kohti varsinaista kohdettaan. Siinä menisi kaksi pahaa kärpästä yhdellä iskulla.

Omien, sattumanvaraisten sairauksien myötä nousee myös turhautumista ja hammasten kiristystä niitä potilaita kohtaan, jotka voisivat periaatteessa omilla valinnoillaan erittäin paljon vaikuttaa omaan terveyteensä, eivätkä silti sitä tee. Miksi ihmeessä joku tuhoaa keuhkojaan polttamalla kuin korsteeni tai joku toinen ei onnistu laihduttamaan ja sitä kautta hallitsemaan mm. diabetestaan? Tervehtymisen avaimethan ovat aivan nenän edessä! Lankulla vaan persiiseen!

Monet kuulemma myös intensiivisesti etsivät syytä syövälleen Tsernobylista lisäaineisiin. Itse en ole kokenut niitä pohdiskeluja tarpeelliseksi, koska tiesin jo alunperin, että Hodgkinin taudin ja vielä enemmän pineosytooman synnyt syvät ovat toistaiseksi pitkälti hämärän peitossa.

Liikaa tietävänä vakavasti sairaalle lääkäripotilaalle toisaalta osa maallikon optimismista on mahdotonta. Muistan eräänkin miehen, jolla oli "joka paikkaan levinnyt" syöpä ja elinaikaa korkeintaan muutama kuukausi jäljellä. Luottavaisena hän kuitenkin kertoili sängynpohjalta lukeneensa, että erilaisia solumyrkkyjä on vaikka kuinka monta ja koska hänellä on kokeiltu vasta neljää, niin on vain ajan kysymys, kun osutaan siihen oikeaan, parantavaan sytostaattiin... moiseen toiveikkuuteen ei tämä koulutus anna mitään mahdollisuuksia.  

Kun on itse sairastanut sekä ollut kivulias ja huonovointinen useamman kuukauden, tajuaa paremmin, minkälainen kärsimys krooninen sairaus voi olla. Ja nyt sentään tietää, että kun jonkin aikaa vielä jaksaa, niin kyllä tämä loppuu tavalla tai toisella. Kun jo parin kuukauden kivuliaisuus huonontaa elämänlaatua näin paljon, miltä tuntuukaan elinkautinen kroonisen kivun kanssa? Jatkuva kipu haittaa keskittymiskykyä ja masentaa, huonontaa ruokahalua, pirstoo yöunia... Sairastettuani olen kaikenkaikkiaan kiinnostuneempi niin sairauteen kuin toimenpiteisiinkin liittyvien kipujen ja sivuvaikutusten hallinnasta ja elämänlaadun kohottamisesta. Toivon myös, etten aliarvoi (enää) ihmisten kivun kokemuksia.

Maallikkovertaistuki on hyvin tärkeää lääkärillekin. Kyllähän sitä tapaa mukavia lääkäreitä ja hoitajia poliklinikoilla, joiden kanssa keskustelee ammatilliseen tapaan tai lukee alan oppikirjasta sairaudestaan ja hoitojen sivuvaikutuksista. On kuitenkin ihan eri asia kertoa kohtalotoverille jostain hankaluudesta, jonka kanssa painii ja kuulla siltä toiselta, että ihan samassa liemessä on kiehunut hänkin. Se toinen todella tietää, mistä puhuu, vaikkei tiedäkään oireen latinankielistä nimitystä.

Uskonpa että sairauteni tekevät minusta paremman lääkärin. Mutta rankkaa on tämä vuorovaikutuskoulutus ollut verrattuna niihin opiskeluaikaisiin lavastettuihin vastaanottotilanteisiin. Ehkä vähempikin olisi riittänyt?
Joku tosin ihmetteli, että mitä minä moisella empatiabodauksella edes teen, jos kerran kirurgiksi haluan... ;)