Kävin äsken ravinnonhakumatkalla. Lapatessani tavaroitani kärrystä kassahihnalle havainnoin edelläni olevaa kuluttajaa, noin kolmeviitosta hevaria. Lasersäde piippasi kaupan hyväksi useamman litran punaista maitoa ja sokerikokista, pari pakettia lenkkimakkaraa, pinon maksalaatikkorasioita ja tupakka-askin vielä kaiken päälle. Tukkaa riitti persuksiin asti, joten todennäköisimmin ei ole sytoja saanut (eikä ilmeisesti myöskään pessyt kuontaloaan) ainakaan 6-7 vuoteen. Muutenkin näytti hyvävoipaiselta, vaikkakin hieman yliravitulta.
 
Takanaan seisoin minä, hoikkana, orastavassa sängessä, Hodgkininjämä rinnassa, reikä käpyrauhasen kohdalla ja katseeni siirtyi omiin ostoksiini: Yrttejä, hedelmiä, leseitä, kevyt sitä, rasvaton tätä ja sokeriton tuota sekä vielä kuitupitoisia fitnessmuroja, jonka kylkiäisenä jonkinlainen personal trainer CD-rom.

Hetkellisesti iski taas tunne terveellisten elämäntapojeni hyödyttömyydestä, olkoonkin, ettei vihanneksilla ja normaalipainolla Hodarin ja Pinarin kanssa tekemistä tiedetä olevankaan.
Miksi en viimeistään nyt löisi ranttaliksi, kun olen jo haudannut ajatuksen eläkesäästämisestäkin? Hakisin toisen, tyhjän ostoskärryn ja lataisin sen täyteen kaikkea hyvää ja epäterveellistä! Miksi en joisi vaikka dioksiiniakin suoraan pullosta? Omenoita en ainakaan pese enkä kuori ja kessuttelemaan ryhdyn heti ensimmäiseksi! Elintavoilla on kuitenkin pääsääntöisesti vaikutusta vasta siinä ikäpolvessa, jossa en usko olevani enää hengissä.

Mutta jospa kuitenkin sytojen ja säteiden rassaama sydän jaksaisi nakuttaa hiukan pidempään ja verisuonet pysyä avoimempina verivirralle tai kolmas syöpä jäädä tulematta jos pidän edelleen huolta yskähtelevästä moottoristani?

Ja niinpä taas rahtasin kotiin kassilliset täynnä yritystä, itsekuria, toivoa ja uskoa tulevaisuuteen...