Eilen olin kivojen ihmisten juhlissa. Oli kivaa ja ja olen edelleen syövyksissä herkullisesta mansikkakakusta. On kivaa saada kutsu kivojen ihmisten juhliin, koska sehän tarkoittaa, että joku pitää minua kivana ihmisenä! :-)

Olen kai hyväntekijätavis. Välillä sitä pirauttaa johonkin lahjoituspuhelimeen tai kilauttaa kolikon keräyskuppiin. Vaatteita on tullut annettua Pelastusarmeijalle. Roskankeräystempaukseen olen osallistunut jopa yläasteen jälkeen, vapaaehtoisesti. ;) Mutta siinäpä ne taitavat meikäläisen hyvät teot olla. Pinnistämälläkään ei tule enempää mieleen. Myönnettävä se on, olen patalaiska ja mukavuudenhaluinen nahjus. En muista nähneeni omaa kättäni innokkaasti pystyssä kovin usein, kun haetaan vapaaehtoisia. En halua edes taikurin apulaiseksi.

Olen auttavaisessa ammatissa, mutta rehellisyyden nimissä en kyllä valinnut edes tätä professiota siksi, että haluaisin erityisesti auttaa ihmisiä. Halusin lääkäriksi, koska olin erittäin kiinnostunut ihmisen biologiasta ja sairauksien taustoista. Täytin taannoin "Aikuiset ystäväni" kirjaa, jossa eräässä kohdassa pyydettiin jatkamaan lausetta "Pidän työstäni, koska..." Kirjoitin jatkoksi, "koska se on haastavaa, mielenkiintoista ja vaihtelevaa". Enempää tilaa ei oltu perusteluille annettu, mutta myöhemmin tajusin, ettei minulla ollut aikomustakaan kirjoittaa lisäksi "koska saan auttaa ihmisiä", vaikka tilaa olisi ollutkin. Koin hetkellisen piston sydämessäni, että olenpas itsekäs ihminen. (Vaikka sama kai tuo on, millä motivaatiolla tässä ollaan liikkeellä, pääasia, että hommat hoituvat, rauhoittelin sitten itseäni.)

Rahaa täytyy ainakin muistaa antaa enempi niiden jaettavaksi hyviin tarkoituksiin, jotka ovat minua aktiivisempia ihmisiä. Mutta sehän on aika passiivista... Vertakin mielelläni luovuttaisin edelleen, sekä luuydintä. Siinä oli edes jotain "tekemisen meininkiä" vähällä vaivalla. Mutta se ilo loppui lyhyeen, koska ei meikäläisen tautiset nesteet ja elimet ole enää vuosiin kelvanneet edes minkinrehuksi.

Syöpäpuolelta tietysti löytyisi looginen vaihtoehto ruveta vertaistukihenkilöksi. Selailin myös myös Punaisen Ristin sivuja. Ensiaputoimintaankin voisi mennä mukaan. Puhallus ja painanta sujunevat. Vai rupeaisikohan vanhuksen vapaaehtoisystäväksi? Terveyskeskustyössä törmäsin sen verran paljon vanhusten yksinäisyyteen, että oikein sydänalasta kirpaisi. Voisin hyvin viedä vaikka jotakuta mummia pankkiin ja paapan haudalle merkkipäivinä ja käydä siinä sivussa paakelssilla sekä selailla mummin kanssa valokuva-albumia plyyshisoffalla (muisteluterapiaa, tiedättehän). Hienosti sanottuna sukupolvien ylitse yltävä vuorovaikutus voisi tehdä hyvää meikäläisellekin, kun isovanhemmatkin ovat kaikki olleet jo pitkään manan majoilla. Mutta epäilykset heräävät taas heti. Jos minulle osuukin joku vanha, ahdasmielinen käppyrä? Juuri niitä mummoja, jotka tuijottavat kaljuani ruokakaupassa vihaisin ilmein, puuskahtavat paheksuvasti "Jaahas!", eivätkä halua ottaa tomaatteja kanssani samalta puolelta laaria. Höh! En minä teidän laukkujanne halua ryövätä! (Eivät kaikki vanhukset ole herttaisia!) Pääsemmekö tarvittaessa toisistamme eroon, ennen kuin kuolema (hm... täytynee nykytilanteessa sanoa jomman kumman) meidät erottaa? Saako tilata räätälöidyn vanhuksen, jolla pää pelaa, silmäkulmassa on pilkettä, yleissivistys on laajaa ja mieli on avoin? (Mahtavatko tällaiset vanhukset edes olla yksinäisiä?)

No, sairaslomaa on vielä jäljellä tämän pohtimiseen, mutta jotain rupean tekemään, se on vissi.