Eräänä marraskuisena maanantai-iltana äiti soitti: isä on kuollut. Putosin lattialle polvilleni ja aloin itkeä. Olin vähitellen alkanut ajatella, että tuollaiseen puheluun ei ehkä enää ole äärettömän pitkää aikaa. Isän moninaiset sydämen kannalta riskaabelit sairaudet -oli diabetesta, verenpainetta, kihtiä, kolesterolit vinksallaan, ylipainoa, uniapneaa, rytmihäiriöitä- huolettivat ja ajattelinkin syksyn kuluessa, että sydäninfarkti voisi iskeä minä päivänä tahansa. Luulin silti, että sitten isukki vietäisiin sairaalaan, vaikka pallolaajennettaisiin ja sitten mies ottaisi itseään vihdoin niskasta kiinni, laihduttaisi ja alkaisi kuntoilemaan ja elelisi vielä hyvän tovin. Sydän oli kuitenkin yllätyksekseni niin täysin lopussa ja sanoi itsensä irti kerralla. Isä on kuollut...

Isä lähti juuri niinkuin halusi -tai niinkuin kaikki haluavat. Ilmeisesti sydän pysähtyi kuolettavaan rytmihäiriöön kesken rauhallisen päivälevon. Ei jäänyt kitumaan letkuihin eikä vaippoihin. Isä myöskin eli niinkuin halusi -ei purrut orasta, vaan nautiskeli elämästä ja hyvästä ruuasta, äidin ja minun sitkeästä nalkutuksesta huolimatta. Sanoi aina haluavansa mieluummin lyhyen ja iloisen elämän, kuin pitkää kitkutusta vanhainkodissa hopeateetä juoden. Mutta minäpäs olisin halunnut vielä pitää isän!  Rakkaan isän, joka oli erittäin älykäs, hauska seuraihminen, rajattoman kätevä, tiesi hurjasti asioita, oli utelias ja kiinnostunut kaikesta, huumorintajuinen, sopivalla tavalla lapsellinen... Vanhemmista kuuluu luopua viisikymppisenä, ei vielä. Nouto-osastolla tosiaan on tapahtunut virhe, kuten eräs isän ystäväkin sanoi. 

Suru ja ikävä on aivan lohdutonta. Kaikki muistot toisaalta lohduttavat, toisaalta tekevät kamalan kipeää, koska ne ovat nyt kaikki mitä minulla isästä on jäljellä (paitsi puolet itsestäni!). Olen iloinen, että meillä oli niin hyvät välit, eikä mitään jäänyt "hampaankoloon". Vielä kolmekymppisenäkin isän kanssa oli kiva puuhailla, kuten esim. veteraanimopojen parissa ja isältä saattoi aina kysyä neuvoa missä tahansa asiassa. Juuri vähän ennen kuolemaansa isä esimerkiksi kurssitti minua putkitöissä. Mitä isä ei tiennyt, sitä ei tarvinutkaan tietää. 

Isän itsensäkin puolesta harmittaa. Kaikki ne kesken jääneet harrastukset, kokematta jääneet uudet kokemukset. Iloiset ja aktiiviset eläkepäivät äidin kanssa jäivät elämättä. Toisaalta isä kuitenkin selvästi kuoli onnellisena ja tyytyväisenä miehenä ilman, että suuria unelmia olisi jäänyt toteutumatta. Omasta puolesta hiukan itsekkäästi tuntuu myös siltä, että miksi minua taas lyödään ja koetellaan. Kaiken piti taas olla hyvin ja kakkossyövänkin historiaa ja nyt jälleen minua koettelee edellisiäkin mahtavampi suru. Suru omista sairauksista oli sentään niin paljon vähäisempää, koska toivo paranemisesta oli niin hyvä. Nyt mitään toivoa ei ole. Isä ei koskaan tule takaisin, en enää ikinä näe isää, en saa puhua hänelle, enkä koe mitään hänen kanssaan.   

Kiitos, rakas isä kaikesta ja hyvää matkaa! Minulla on sinua niin kova ikävä!

Kotkan poikii, ilman siipii
Maailman myrskyt keinuttaa
Taakse jäivät, nuoruuspäivät
Takaisin ei niitä saa
Laulut tuulen, nuo vain kuulen
Enkä tiedä kauniimpaa.

Paras mies meni!