Eipä mennyt ainakaan liian nopeasti tämä Juhannus, kun enimmäkseen makoilin taas sytostaattipöllyissä sängyn pohjalla.
Runoilin taisteluhengennostatuslaulun, jonka pitäisi rimmaaman Delilahin tahtiin.

Herra Hoo

Juurella kaulan näin
tuumorin nostavan päätään.
Kohta sain tietää,
se tautia on Hodgkinin.
Oot hanurista,
jos listiä saisin sut,
onnellinen olisin.

Ei, ei, ei, mun syöpä.
Ei, ei, ei, mun syöpä.
Väärin teit, voi syöpäin,
niin väärin teit.
Mut vielä mä nousen,
vaikk' terveyden minulta veit.

Myrkkyjä kaatavat minuun,
sen jotenkin kestän.
Ja sädehoito,
se vielä on edessäpäin.
Kiukkuan, yökin,
ja välillä ainoostaan
säälittelen itseäin.

Ei, ei, ei, mun syöpä.
Ei, ei, ei, mun syöpä.
Ei, et saa, et kiusata mua saa.
Mut' tiedän, se tarkoittaa,
olet pian historiaa.

Kohta oot vainaa,
ja kurjalle muistolles
pitkään vain nauraa mä saan.

Ei, ei, ei, mun syöpä.
Ei, ei, ei, mun syöpä.
Ei, et saa, et kiusata mua saa,
näin käsken, kun myrkyt sun
solujas taas hajottaa.

Vaikk' anteeksi pyytäisit,
et mua takaisin saa!