No ei. Taas vedetään mattoa psychen mahdin alta, ainakin syöpäasioissa.

Laajasti ajatellaan, että potilaan optimistisuus ja taistelutahto auttavat voittamaan syövänvihulaisen. Esimerkiksi kanadalaisessa tutkimuksessa pari tautivapaata vuotta rintasyövän jälkeen viettämään ehtineistä potilaista 60% piti selviytymisensä syynä nimenomaan positiivista asennetta.

British Medical Journalissa (BMJ 2002;325:1066) julkaistun, useita tutkimuksia läpikäyneen katsausartikkelin mukaan todisteet tästä ovat kuitenkin varsin laihat.
Suurimmassa osassa tutkimuksista ei löydetty yhteyttä reippaan taistelutahdon tai toivottomuuden/toiveikkuuden ja syövästä selviämisen välillä. Positiiviseen tulokseen päätyneet tutkimukset tapasivat olla pieniä tai menetelmällisesti ongelmallisia, mm. sekoittavia tekijöitä ei oltu riittävän hyvin pyritty hallitsemaan.
Samaan on sittemmin päätynyt myös esim. australialainen ryhmä, joka tutkaili mielenliikkeiden vaikutusta keuhkosyövästä selviämiseen. Ilopillerit nitkahtelivat valitettavasti aivan samaan tahtiin, kuin synkeämielisemmät kanssasairastajat (Cancer 2004; Vol. 100, No. 6).

Voiko optimismihypetyksestä sitten olla jotakin haittaa?  Edellämainitut australiaanot ovat sitä mieltä, että Ihaamaisen asenteen omaaville ei välttämättä pitäisi tuputtaa positiivista ajattelua, mikäli se ei heidän pirtaansa luonnollisesti istu. Juuri koska monilla ihmisillä on käsitys, että syövästä paraneminen on ainakin osittain asenteesta kiinni, he voivat kokea optimismin vaateet kovana taakkana ja kokea itsensä syylliseksi tilanteeseen, mikäli hoidot eivät purekaan toivotusti heidän pysyessään pessimistisinä. Masentuneelle potilaalle käsky pitää lippu korkealla voi syventää masennusta entisestäänkin kurjassa tilanteessa. Tutkijoiden mukaan pitäisikin hyväksyä ja sallia myös potilaiden negatiiviset tunteet ja pessimismi.

No, toiveikkaan ja optimistisen potilaan elämänlaatu on silti varmasti parempi, mutta taudista selviämiseen se ei siis nykytiedon perusteella vaikuta.

Itse ajattelin ainakin jatkaa mustanpuhuvan tuumorihuumorin sävyttämällä tiellä, vaikka hra Hoo ei siitä suuremmin hätkähtäisikään. Herjanheitosta tulee edes hiukan parempi olo, ja tätä nykyistä elämäähän tässä kuitenkin joutuu elää kitkuttamaan, joten jos siihen risukasaan saapi päivän pilkahtamaan, niin hyvä vaan.
(Ihaa meinasi taas kyllä eilispäivänä päästä vallalle, kun tuntui, että kauhea sytostaattiväsy ja yökötys eivät millään meinaa irrottaa otettaan. Ja, lisäkiusaksi, tänään, kun olo on taas vähän parempi: ulkona sataa lotkottaa. Great!)