Vaikka lääkäri ei enää ole rovastin ohella maalaispitäjän keskipisteitä, arvostetaan meitä silti - ainakin mikäli ajoittaisiin lehtigallupeihin on uskominen.

Kovat ovat kuitenkin ajat myös lääkäreillä nykyisin. Esimerkiksi vastikään muutetut lahjussäännökset veivät lääkefirmojen untuvatoppikset ja kumiveneet minunkin ulottumattomiini. Vaivaista kuulakynää ja avaimenperää pukkaa, joskus harvoin päävoittona muki. ;-)

Jalustaltaan keikahdettuaan lääkärikunta on myös menettänyt oikeutuksen käyttäytyä tointaan harjoittaessaan potilaita kohtaan miten sattuu ilman seuraamuksia, niin kuin joillakin männäpolvien edustajilla kuulemma on ollut tapana.

Vuorovaikutus lääkärin kanssa on tunnetusti hyvin merkittävä asia potilaalle. Välillä jopa varsinaista lääketiedettä merkittävämpi: valitukset ja negatiiviset palautteet painottuvat säännöllisesti ihmissuhdetaitojen eikä niinkään lääketieteen hallinnan puutteisiin.

Puhe voi myös olla puoli hoitoa - tai enemmänkin. Muistan huikean pitkältä uraltani eräänkin vastaanotolla olleen vanhan rouvan, jolla oli moninaisia (muttei vaarallisen kuuloisia) oireita ja jonka kanssa en päässyt mihinkään erityiseen diagnoosiin tai hoitosuunnitelmaan. Aikaa kuitenkin sattui olemaan hiukan tavallista enemmän, joten ehdimme perusteellisesti käsitellä aiheen ja pari sivulausettakin. Lähtiessään rouva totesi: "Aiko vallan paranin, kun sain tohtorin kanssa haastaaksein." Apu tuli ilman diagnoosikoodia ja hyvä niin. Olenkin usein ajatellut, ettei olisi pahitteeksi, jos terveyskeskuksissa ja sairaaloissa olisi päätoimisia "keskusteluhoitajia", jotka hoitaisivat tämän puolen kuntoon. Lääkäri harvoin ehtii, vaikka haluaisikin.

Ehkä suurimpana mutkana kommunikaatiossa on, että potilas on lääkärin pakeilla hermostunut ja jännittynyt ja vielä liikkeellä perin vakavissa ja henkilökohtaisissa asioissa, jolloin ynseäksi koettu lääkäri vihlaisee luonnollisesti syvemmältä kuin töykeä marketin kassa, jonka sivuuttaa olankohautuksella.

Kyllähän tämä siis tiedetään varsin hyvin. Koulussakin yrittivät kyllä meitä koulia ja valistaa vuorovaikutuksesta: mm. harrastajateatteriryhmä kävi esittämässä potilaita ja meidän pärjäämistämme leikkisairaiden kanssa arvioitiin sitten videolta. Toivoakseni me uudet lääkärivuosikerrat olemme aiempia rennompia ja mukavampia, vaikka paljon riippuukin henkilökohtaisista ominaisuuksista eikä koulutuksesta. Eikä kaikista ihmisistä kivoja kuitenkaan saa tekemälläkään.

Sen verran paljon valkotakkien edesottamukset mieliä painavat, että kaikilla tuntuu olevan kritiikin sana sanottavana ammattikuntamme edustajan kohdatessaan. Jo kandina, ihmisten tiedustellessa mikä minusta mahtaa isona tulla, lähes jokainen halusi heti valistaa muutamalla esimerkillä ikävästä lääkäristä: "Ota nyt opiksesi, minkälainen lekuri sinusta ei ainakaan pitäisi tulla."

Tottakai kritiikki on paikallaan monestikin (olen tietysti itsekin tavannut potilaan roolissa nuivia lääkäreitä). Silti jatkuvat kertomukset vuorovaikutuksen sössineistä kollegoista välillä väsyttävät, koska itsellä on kokemus myös sieltä valkotakin sisältä. Vaihdoin kerran jopa kampaajaa, kun saksimaakarilla oli aina valitettavaa ja usein vielä lääketieteellisesti perusteetonta sellaista.

Jotenkin tuntuu, että jos henkilö tapaa jonkun muun ammatin edustajan - sanotaan vaikka putkiasentajan - ei tule heti ensimmäiseksi mieleen kertoa tälle kolmea esimerkkiä huonosti käyttäytyneestä röörireiskasta. Töksähtävä lääkäri on siis jotenkin eri sarjassa ja jää kovasti mieleen, sillä tuskin niin on, että putkimiehet yleisesti olisivat lääkäreitä armoitetumpia vuorovaikuttajia.

Meitä lääkäreitä on siis kivoja, ikäviä ja tavallisen asiallisia. Tiedä sitten minkälainen tohtori olen itse, ja kenelle minustakin on valitettu. Yritän olla ystävällinen ja empaattinen, mutta muistan kyllä monia täysin puihin menneitä vastaanottotilanteita sekä vielä pidemmän jonon perin keskinkertaisesti sujuneita. Onneksi on tullut jonkin verran positiivistakin palautetta (eiköhän sillä ole lääkäriä pehmittävä ja mukavoittava vaikutus, joten antakaa kuulua myös jos meni hyvin). Kermana kakussa sain lahjaksi eräältä potilaalta omatekoisen tiffany-rintakorun, jota kanniskelen ylpeänä lääkärintakin rintamuksessa kuin parastakin ansiomerkkiä!

Sekin on vielä sanottava, että aina kitkerä vuorovaikutus ei saa alkuaan lääkärin pallilta... Metsä vain saattaa vastata virantoimituksessakin niin kuin sinne huudetaan. Jos potilas kävelee sisään nuhan kestettyä pari päivää, vaatii pää punaisena antibioottia, vaikka mitään bakteeritaudin viitteitä ei ole, haukkuu arvauskeskukseksi ja mesoaa suurieleisesti, kuinka paljon parempi olisi ollut mennä suoraan yksityiselle, niin siinä on pitelemistä pysyä tyynenä ja ammattimaisena. Kuinka pitkään juuri esim. terveysammattilaisen tarvitsee sietää huonoa käytöstä potilaan puolelta, ennen kuin antaa edes puolella mitalla takaisin?

Kunnon tarinoissa on aina joku opetus, mutta tämä alkaa nyt hajota käsiin. Mitähän oikein halusin tällä pitkällä vuodatuksella sanoa... Kai sitä, että koska lääkärit ovat interaktiivisesta vuorovaikutuskoulutuksesta ja kauniista empatiaa korostavista juhlapuheista huolimatta aivan tavallisia kansalaisia huonoine päivineen ja lipsahtavine sammakoineen, selviätte jokaisen kohdalle osuvista lääkärikäynneistä vähemmin mielipahoin, kun ette ota lääkärin henkilökohtaista persoonaa niin vakavasti. Tosiasia myös on, että potilaat ja heidän välillä kaarmivatkin sairautensa vain ovat lääkärin työtä, eikä kaikkiin murheisiin vaan voi uppoutua syvän henkilökohtaisesti tai nuppi sekoaa. Me kyllä puolestamme varmasti suurena enemmistönä yritämme palvella teitä parhaan kykymme mukaan. Kuitenkin esim. jatkuva kiire huonontaa merkittävästi palvelun laatua meistä riippumatta, ja toiset vain ovat ystävällisyydessä lahjakkaampia kuin toiset.

Tautiblogissa kun ollaan, niin kai tämä juttu sairastamiseenkin pitää jotenkin sitoa. Mietinkin, mitähän tämä toinen tauti henkilökohtaiselle lääkärimukavuusindeksilleni tekee? Voi olla, että minusta tulee kuuluisa empatiaguru, jonka yksityispraktiikalle jonotetaan paririvissä. Voi myös olla, että ryhdyn pelätyksi pirttihirmuksi, joka tiuskii "pikkuvaivoja" valittaville "Tule takaisin vasta sitten, kun olet oikeasti sairas, prkele". Toivottavasti hra Hodgkin saa tästä aikaiseksi jotakin rakentavaa, vaikka eipä tuo ole kaksiseksi kasvattajaksi osoittautunut. Hämähäkkejäkin pelkään edelleen...