Ikäänkuin toimeksi saaneena surffailin Blogistanioissa mertakin edempänä yrittäen löytää syöpäiseen parisuhteeseen liittyviä vuodatuksia. Toivottuja "syöpäisen puoliso tilittää" -blogeja en juurikaan löytänyt, mutta niiden sijaan jonkin verran sellaisia, joissa puolisot muistelevat jo edesmennyttä syöpäläistään. 

Aiemmin kuittasin syöpämyytiksi mielialan ja asenteen vaikutuksen syövän kulkuun. Tämänpäiväisen surffailukierroksen perusteella minun on kuitenkin tarkistettava kantaani -olkoonkin, että mieliala näyttää vaikuttavan aivan toisin päin, kuin on vallalla oleva käsitys: mitä taistelutahtoisempi, optimistisempi ja parempi ihminen syöpäpotilas on, sitä todennäköisimmin hän puskee pikapuoliin koiranputkea!

Löytämissäni blogeissa ja muissa muisteloissa kaikki kuolleet syöpäpuolisot olivat olleet esimerkillisiä, iloisia ja valoisia ihmisiä. Pitkällisen sairauden aikanakaan he eivät olleet puolella sanalla valittaneet, vaikka hoitojen sivuvaikutukset rääkkäsivät kuin vierasta sikaa. Rohkeasti he kohtasivat tiellensä tulleet esteet. Toivoansa nämä syöpäsankarit eivät myöskään olleet menettäneet hetkeksikään, tai vaihtoehtoisesti olivat tyynesti ja arvokkaasti hyväksyneet synkänkin kohtalon. Mahdolliselle jälkikasvullensa vainaat olivat innoittavia esimerkkejä, jotka jaksoivat viimeisillä voimillaan viettää laadukasta aikaa lapsostensa kanssa. Myös puolisoitansa he jaksoivat iäti kannustaa uskomaan tulevaisuuteen.
Oman hiipuvan elonsa ohella nämä sankarit olivat myös jaksaneet tehdä vaikka minkämoista hyväntekeväisyyttä, kerätä varoja syöpätutkimukseen ja polkaista pyörällä maan ympäri tai käväistä jollakin vuorenhuipulla. Poikkeuksetta näitä jaloja ihmisiä myös leimasi täydellinen epäitsekkyys, pyyteettömyys ja sisäinen rauha. Sieväksi lopuksi kuolematkin olivat aina rauhallisia ja kauniita.   

Teinkin sen johtopäätöksen, että jos syöpään nuorena kuolevat ovat kaikki optimismin, epäitsekkyyden ja tarmon täyttämiä mallikansalaisia, niin meikäläisellä ei pitäisi oleman hätäpäivää! :)
Ei minusta ole tämän teorian mukaan ole nuorena kuolemaan, koska nekrologistani tulisi seuraavanlainen (enkä nähnyt yhdenkään tämmöisen kitisevän käppyrän vainajoituneen ennen aikojaan):

Laura Halme antoi (luvalla sanoen aika laimean) taistelun päätteeksi periksi syövälleen ja kuukahti XX.XX. 20XX. Kuolema ei ollut erityisen rauhallinen, sillä mennessään vainas oli taas pahalla tuulella ja lasketteli rumia kirosanoja saattojoukon mielipahaksi. Pitkällisen sairautensa aikana Laura ei pystynyt välttämään keikahtamista tuon tuostakin pessimismin puolelle ja valitti alituiseen pienimmistäkin sivuvaikutuksista. Rohkeudesta ei tämän vainajan kohdalla voida puhua, sillä hän suhtautui pelkurimaisesti saamiinsa hoitoihin, mm. voimalla pahoin jo sairaalan nähdessään.
Sivuvaikutusten lisäksi valitusten aiheina oli kaikki mahdollinen syöpään liittyvä ja liittymätönkin. Eikä kalmomme edes saanut pidettyä negatiivista mielialaansa pienen piirin harmina, vaan julkeasti kitisi ja marisi blogissaankin päivästä toiseen.  
Laura katkeroitui perin pohjin sairautensa aikana ja muuttui kateelliseksi käppyräksi, joka ei osannut iloita pienistä asiosta senkään vertaa, kuin terveenä. Itsekkäästi hän myös halusi kieltäytyä asioista, jotka eivät häntä huvittaneet ja vain "tuhlasivat hänen aikaansa". Lisäksi hän terrorisoi lähiympäristöään vaatimalla enenemässä määrin erivapauksia sairauteensa vedoten ja rypemällä itsesäälissä, joista toisten piti häntä yrittää kammeta. Laura ei hyväksynyt kohtaloaan missään vaiheessa, vaan jaksoi kuolemaansa asti jankata "Miksei joku muu?".
Laura ei jää mieliimme myöskään erityisenä hyväntekijänä, vaan pikemminkin mukavuudenhaluisena nahjuksena, joka antoi pitkät toisten pyyteettömälle avustamiselle sen jälkeen, kun elimetkään eivät enää luovutukseen kelvanneet. Aiempi vähä aloitekykykin kutistui loppuaikoina niin vähiin, ettei Laurasta ollut usein edes roskia viemään. Sängyssä vaan makoili päivät pitkät ja huokaili. Onneksi tämmöiseltä ei jäänyt lapsia. Mies jäi sentään, saapahan tuokin vihdoin rauhan.