Muinoin lasna raahasin vaarin vanhan pyörätuolin alas vintiltä ja kruisailin sillä pitkin kotikatua. Näyttelin ilmeisen uskottavasti marttyyriä ohikulkeneelle tädille, joka päivitteli minulle, kuinka surullista se on, että herttainen lapsukainen on noin halvaantunut...
Mummo suuttui. Kokemukset siitä, minkälaista on aikuisten oikeesti tarvita pyörätuolia olivat varmaan turhan tuoreina mielessä. Mukana taisi myös olla hieman taikauskoisuutta siitä, että pyörätuolilla leikkiminen manaa halvausta leikkijälle.

Äh, akkain höpinää sellainen. Ainakaan en halvaantunut vielä tälläkään kertaa -selkäydinvaurioni alkaa olla väistymään päin. Koivet tuntuvat jo vahvemmilta ja särkevät pumpulisukat ovat tiessään. Lhermitte vielä salamoi, mutta vähenemään päin on sekin. Hyvä.

Uhkailin Sairauskertomuksien lopettamisella jo aiemmin, mutta silloin aika ei kuitenkaan ollut vielä aivan kypsä. Nyt sen sijaan on, eilen täyttyneiden neljän remissiokuukauden jälkeen. Ei käy kieltäminen, ettenkö vieläkin ajattelisi syöpää useamman kerran päivässä (vähintään jokaisen pään nyökkäämisen aiheuttama sähköisku tai aristavat kohdat päänahassa pitävät asian tuoreena mielessä). Ja ettenkö sitä pelkäisi -pineosytoomaa, hodaria, tai sitä jotakin, jonka odotan ilmestyvän vanhojen ennusmerkkien paikkaansa pitäessä poikittaisen paksusuolen tienoille viiden vuoden kuluttua...

Elämässä on kuitenkin nykyään jo ihan toiset sisällöt pääosassa kuin syöpä, joten asiasta ei liikene enää sanottavaa ja intressit notkua netin syöpäaiheisissa keskusteluissa ovat myös vähentyneet, vaikka ne vielä vähän aikaa sitten olivat kovasti tärkeitä. Ruumis voi hyvin, sielukin voi hyvin. Väittäisin itseäni jopa pääsääntöisesti onnelliseksi.

Jokohan sitä sanaa uskaltaisi käyttää... TERVE?