Maksaisinpa hunajat ja mansikat, jos minulla olisi kytkentäkaavio nuppiini ja sellaiset pihdit, joilla näppärästi katkaisisi johdot pelon virtapiiristä. Pelkäämisestä on toki hyötyäkin vaikka hämärien puistojen ja juuri kortin saaneiden karvanoppaelvisten autojen välttelemisessä, mutta nykyisestä taudinpelkäämisestä on koitunut pelkästään haittaa.

Vaikka tautini on kuinka sieltä parannettavimmasta päästä, en silti osaa olla pelkäämättä. Kun Herra Hoo kuitenkin tekee mitä tahtoo, pelkäsin tai en, olisi paljon järkevämpää heivata pelko yli laidan. Mutta mitenkäs sen teen, siinä pulma. Jaakko on muljauttanut kylmän kivensä meikäläisen mahanpohjaan ja siellä se nyt vaan nävertää.

Jumankekka, ei tässä iässä kuulu olla huolia tämän kaliiberin terveyskrempoista. Ja vielä toistamiseen! Pelkäisin varmaan vähemmän, jos tämä edes olisi ensimmäinen syöpäläinen minua nakertamassa, mutta nyt matto on tempaistu jalkojen alta jo toistamiseen ja tuntuu, että kärsin aikamoista luottamuspulaa omaa tomumajaa kohtaan.

Erityisesti edellisen taudin aiheuttaman melatoniinihormonin puute kaihertaa mieltä. Melatoniini kun on todettu eläinkokeissa syövältä suojaavaksi ja immuniteettia vahvistavaksi aineeksi, jonka puute vanhentaa hiiret ennenaikaisesti, lehauttaa syövät, sekoittaa imusolmukkeiden rakenteen ja tekee viriileistä saukoista nahjuksia. Merinolampaiden villan laatuun melatoniinin puute sentään ei vaikuta.
Ihmisillä on saatu selkoa, että sokeilla naisilla on 2/3 vähemmän rintasyöpää kuin näkevillä, ilmeisesti juuri runsaamman melatoniinierityksen ansiosta. Muuten ihmisistä tiedetään aika vähän. Meitä käpyrauhasettomia kummajaisia on niin vähän, ettei kai kukaan ole oikein kunnon tutkimusta saanut aikaiseksi.

Nyt sitä sitten pohtii, että olisipa tullut tässä männävuosina syötyä sitä melatoniinia oikein säntillisesti. Kukaan minua hoitaneista lääkäreistä ei kuitenkaan ottanut asiaa vakavasti (ilmeisesti lähinnä siksi, etteivät tienneet asiasta mitään), joten en itsekään sitten kandina saanut muuta aikaiseksi, kuin hankittua melatoniinireseptin, jota nappailin erittäin epäsäännöllisesti. Nyt rupesin taas uudella motivaatiolla napsimaan rohtoa, jospa siitä ainakin hiukan mielenrauhaa saisi, kun siinäkin yhdessä tutkimuksessa käpyrauhasettomat leukemiahiiret paranivat nimpal paremmin saatuaan melatoniininsa takaisin...

Toki suurimman osan aikaa pääkoppasessa kiertelee kaikenlaisia muitakin ajatuksia kuin pelkoa, mutta yleinen onnellisuusvaje kiukuttaa ja turhauttaa. Tiedän tarkkaan, milloin kunnolla olin iloinen viimeksi. Se oli silloin toukokuussa, kun luin tietokoneelta, että tautia on lopulta melko pienellä alueella eikä pisin ruumista. Silloin olin kokonaisen viikonlopun hyvällä tuulella. Sittemmin mieliala on ollut pääsääntöisesti valitettavan harmahtava, kuin Leskisen muijan lattiarätti, vaikka on tietenkin tullut paljon mukaviakin asioita tehtyä hyvinä päivinä.

Kuinka mukavaa olisikaan elää edes sellaista perusnormaalia "mulle ei koskaan tapahdu mitään erityistä" elämää. Tai ollapa huolenaiheena vaikka se, jaksaisiko gradun saada aikaiseksi vaiko ei. Silläkään ei kauhean pitkäksi aikaa kerrallaan saa itseään piristetyksi, että onpa hieno juttu, kun ei osunut haimasyöpää tai manttelisolulymfoomaa -pahamaineisen tehokkaita niittäjiä molemmat! Eikä sekään tee iloisemmaksi, että vaikka nyt remissioon päästäisiinkin ongelmitta, niin pelon kanssa joutuu talsimaan käsi kädessä vielä useamman vuoden, ennen kuin uskaltaa itseään edes väräjävän epävarmalla äänellä terveeksi väittää.
Niin ruumis kuin mielikin, olen pettynyt teihin molempiin. Hyvin pettynyt! Ryhdistäytykää!