Sytojen jälkipäivänä sängynpohjalla tuli pohdittua syvällisiä, vaikka vointi onkin aika siedettävä, eikä haaskalintujakaan näy ikkunan takana kärkkymässä:

Olen muutaman kerran asioinut yhdeksänkympin paremmalla puolella huitelevan vanhan potilaan kanssa, jonka kotisairaanhoito on toimittanut tohtorin nähtäväksi masennuksen ja kuolemanhalun vuoksi. Keskustelussa kuolemanhalu varmistuu ja syykin selviää pian: kremppaa, kipuja ja pillereitä on vaikka muille jakaa, ja ennusteena kremppojen lisääntyminen päivä päivältä. Sukulaiset ja ystävät ovat kaikki jo manan majoilla. Päivät ovat vaivoja, yksinäisyyttä ja harmautta täynnään ja elettyjä vuosiakin reilusti yli valtakunnallisen keskiarvon. Enpä ihmettele, jos elon taival tuntuu siinä sitten taakalta ja kuolo vapautukselta. Masennuslääkkeen aloitukseen olen usein päätynyt, vaikka ihmisiähän vanhus pikemminkin tarvitsisi ympärilleen. Niitä kun ei vaan apuvälinelainaamossa ole tarjolla. Jospa pienen kemiallisen kainalosauvan tuella potilas jaksaisi ottaa edes yhteyksiä mainostamiini Senioripysäkkiin ja Aamukorvaan... 

Nämä ihmiset eivät enää pelkää kuolemaa, mutta lähes kaikki muut varmaan pelkäävätkin, enemmän tai vähemmän. Ennen näitä sairauksia kuvittelin nuoruuden tunnossani, etten minä muka pahemmin pelkäisi niin kaukaisen tuntuista asiaa, mutta kylläpä nyt vaan pelkään. Ainakin kovin ennenaikaista sellaista. 
Olen jo kertaalleen soitellut viikatemiehen ovikelloa ja juossut sitten pusikkoon piiloon, hihittämään ovea avaamaan tulleelle Kalmalle. Eipäs saanut kiinni! Lällislää! Nyt tein saman uudestaan, toivottavasti ehdin taas pensaan suojiin ennen kuin minut nähdään. Pöksyt tutisevat vielä edelliskertaakin enemmän... 

Ei ihme, että maailmassa on niin paljon uskontoja, joiden kaikkien perimmäinen viesti lienee helpottaa kuoleman pelkoa lupauksilla elämän jatkumisesta kuoleman jälkeen paratiisin, lopullisen valaistuksen tai vaikka iankaikkisen jumalyhteyden muodossa. Uskonnosta saanee monenmoista järjestyksen ja selityksen tuntua sekä lohtua myös kuolemaa edeltävään elämään, joka on usein ikävän sattumanvarainen ja julma. 

Itselleni kuolema on kuitenkin valitettavan lopullinen. Yhtälailla Musti, pihakoivu ja minä jatkamme mielestäni elämää ainoastaan lannoittamalla puun juurakoita ja tarjoamalla madolle maukkaan lounaan. (Mieluiten haluaisin kuitenkin polttohautauksen, ajatus madoista silmäkuopissa on ällö ja jää tuhkastakin sentään kivennäisaineita kanssaeliöiden iloksi.) Tai ehkä hyvällä säkällä saan aikaiseksi vielä jotain merkittävää tai olen muuten hyvä ihminen, josta minut muistetaan vielä tovi vainajoitumisen jälkeenkin. Mutta siinäpä se kai sitten. 

Tai ehkä joku sellainen jumala on olemassa, joka nyt rankaisee minua pakanuudestani näillä taudinvihulaisilla? Ehkä joudun vielä jonkinlaiseen helvettiinkin? Sillä riskillä tässä kuitenkin elelen, vaikka helvetissä joutuisikin ehkä kärventymisen ohella kuuntelemaan loputtomiin nuotin vierestä hoilaavaa lapsikuoroa.  
Luultavasti mahdollinen jumala olisi kumminkin niin mahtava, että näkisi, etten ole ihan tosissani ja joutuisin huijarina kadotukseen joka tapauksessa...

Miksi en sitten usko mihinkään? En vain osaa ja tieteellinen maailmankatsomus on toistaiseksi selittänyt asiat minulle uskottavammin. Olen varsin maallisesta kodista, ja omaksunut sekulaaris-tieteellisen maailmankuvan jo aika pienenä. Ala-asteella muistan tivanneeni opettajalta, mistä kristityt voivat tietää olevansa oikeassa, kun maailmassa on niin paljon muitakin uskontoja, jotka ajattelevat sinänsä yhtä perustellusti olevansa oikeassa. Opettaja ei osannut vastata minulle oikein mitään, joten en vakuuttunut, enkä ole toistaiseksi törmännyt muihinkaan minulle riittäviin todisteisiin.  
Yrittelin kristillisyyden saralla hetkellisesti riparin jälkeen (jonne suostuin menemään, ettei mummo saisi slaagia) pihkaannuttuani toviksi erääseen isoseen. Mutta kun lempi haihtui, haihtui uskonnonharjoituskin taasen.

Ennen haastavaa nuppileikkaustani pohdiskelin myös, pitäisikö nyt jotenkin rukoilla tai muuten kohottaa katse ylöspäin sen turvaamiseksi, että sijaltain viel nousisin operaation jälkeenkin ja jos en, olisi taivas- tai muu iäisyyspaikka korjuussa. Annoin kuitenkin asian olla, koska ajattelin, että oikeaan uskontoonkin osuminen olisi turhan epätodennäköistä.

Jonkun kreikkalaisen filosohvin mukaan olemattomuudella ennen syntymää ei ole paljonkaan eroa olemattomuuteen kuoleman jälkeen. Ehkä ei sitten... mutta kyllä se tavallaan mukavampaa olisi, jos voisi uskoa siihen, että kuukahdettua se huvi vasta alkaakin. Pakanan kuolema on kieltämättä paljon ankeampi, suorastaan tylsä ja toisaalta epätoivoinen. No, sittenhän sen joskus näkee, kuka oli oikeassa -ei auta kuin elää jännityksessä loppuratkaisun suhteen. Mutta niin paljon ei kiinnosta, että minkäänlaista kiirettä olisi salaisuuden lähteille pääsyn kanssa tarvis pitää... Pois se minusta!  ;)