Muutamat edeltävät päivät ovat olleet varsin mukavia - olen onnistunut teeskentelemään kesälomalla oloa peräti uskottavasti. Liikunnallisia suoritteitakin olen tehnyt ja todennut  niiden yhteydessä hapenottokykyni sen verran kohtalaiseksi, että pelkäämäni bleomysiini-peikko ei vielä ole tainnut tuhota keuhkojani. 

Menoa on varjostanut kuitenkin se, että edellisen kerran jälkeen tippakäsi on ollut nimpal kippiä. Myrkytyksen yhteydessä tullut vieno punoitus laajeni seuraavaksi päiväksi violetiksi turvotukseksi ja sytopolin hoitajan puhelindiagnoosin perusteella troppia taisi kuitenkin tihkua hieman ohi suonenkin.
Sen jälkeen käsi ja minä olemme kärvistelleet pahimmillaan ampiaisen pistoa tai palovammaa muistuttavan kipuilun kourissa. Kolme yötäkin meni aika kituliaasti käden vaivatessa. Särkylääkkeistä ei ole yhtään mihinkään (morkkua ei kaapistani sattumalta löytynyt), ei myöskään särkylääkevoiteista. Puudutevoidetta, kylmägeeliä, pahan hengen manausta ja kananluiden kalisteluakin kokeilin. Lämpimästä pannahinen riehaantuu pitelemättömiin. Ainoa, mikä auttaa, on kylmä. Ja se onneksi auttaa aika hyvinkin, mutta kylmäpakkaus surrattuna sideharsolla ranteeseen 24/7 komplisoi hiukan jokapäiväistä elämää.
Toivottavasti tämä pian menee ohi ja että toinen käsi kestää vielä.

Tässä potilas koisii kylmäpakettirustingin kanssa. Siipan mielestä näytin niin sääliä herättävältä, että piti oikein ottaa kuva. ;-)