Remissiossa on kivaa. Ajoittain jopa tulee sellainen olo, että mitähän tässä on tullut pössyteltyä vai olenko pienessä sienessä.

Ajelin esimerkiksi tässä päivänä muutamana Tampereelle. Yhtäkkiä siinä Loimaan kohdalla iski taas kohtaus, joita tässä kutsutaan nimellä Matrix Remission. Joku voisi näitä psykoosin esioireiksikin luulla, mutta olen kuullut, että tämmöistä pyörii muidenkin syöpäläisten päissä, joten kuulunee vain taudinkuvaan.

Kohtaus on Matrix -leffamainen. Semmoinen, että maailma ympärillä tuntuu yhtäkkiä hidastuvan.  Äänet kuuluvat kuin jostakin kaukaa, mutta näköaisti terästyy äärimmilleen ja ilma muuttuu kristallinkirkkaaksi. Tuntuu siltä, että oma reaktionopeuskin muuttuu yliluonnolliseksi. Jos joku vaikka ampuisi luodin, voisin tyynesti poimia sen lennosta ja pistää taskuun. Sitä kokee pystyvänsä mihin vaan. Jätänpä auton tänne ja kipaisen loppumatkan Tampereelle, niin pääsee nopeammin! Olen elossa! Hengitän! Maailma on ihmeellinen! Osaan lentää! Hei, puut! Hei, linnut!

Mutta kyllä se pian taas ohi menee ja illalla unta odotellessa räplätään taas vainoharhaisena imusolmukealueita...

Mutta nyt ei viikkoon räplätä imusolmukkeita eikä olla sairaita. Nyt lähdetään Barcelonaan!